Aloittelijan alkutaipaleella

Johdanto

Koirien kouluttaminen on monimutkaista. Jotkut asiat voivat tuntua yksinkertaisilta, mutta kokonaisuus saattaa sisältää kymmeniä yksinkertaisia yksityiskohtia ja niiden kaikkien pitäisi täsmätä kouluttajan taitojen ja eletyn arjen kanssa. Tälläkin hetkellä koirien käyttäytyminen ja oppiminen tunnetaan hyvin, mutta koulutettujen ammattilaisten määrä välittämään tätä tietoa käytännön tasolle on vielä kasvuvaiheessa.

Tässä artikkelissa käyn lyhyesti ja yleisesti läpi sitä viidakkoa, millaiseen monet koiraihmiset kertovat aluksi eksyvänsä. Esimerkkihenkilönä toimii Tuominen Tampereelta, sillä ennen tapaamistamme hän oli kuvitellut kokeilleensa jo kaikkea koiran remmirähinän ratkaisemiseksi. Tuomisen kanssa käydyt keskustelut innostivat kirjoittamaan tästä paradoksista, jossa omat koulutustaidot ovat vasta alkeistasoa, mutta ympäristön vaatimukset nousevat koko ajan. Remmirähinä vahvistuu todella helposti ja sellaista kontrollin kadottamisen tunnetta ei helpota ohikulkijan henkilökohtainen näkemys tilanteesta tai vakuuttavasti esitetyt epäkäytännölliset ohjeet.

Olen koonnut tähän artikkeliin yksityisohjauksessa, kursseilla, luennoilla ja valmennuksissa esiin tulleita havaintojani sekä asiakkaiden lausahduksia ja oivalluksia, jotka toivon mukaan toimivat vertaistuen tavoin niinä hetkinä, kun sitä eniten tarvitaan. Ne kannustavat myös itseäni, auttavat pitämään ajatukset kirkkaina ja suuntaamaan harjoitukset pidempien aikavälien pysyvämpiin tavoitteisiin. Me ihmiset tarvitsemme vertaisten tukea ja kokemuksia, vaikka näkisimme saman tutun prosessin jo tuhannetta kertaa.

Tämän artikkelin aluksi kuvailen remmirähinän taustalla olevia asioita ja koirien kouluttamiseen olennaisesti liittyvän koulutusmenetelmän perusteita, jonka jälkeen jatkan vertailemalla palkkioita ja rankaisuja. Pidän tärkeänä keskittyä laadukkaan palkitsemisen monipuolisuuteen, sillä aversiivisissa pakko- ja rankaisumenetelmissä vaihtoehtoina tarjotut rankaisukeinot ovat usein palautteena koiralle monipuolisempia ja merkityksellisempiä kuin yleisimmin koulutustilanteissa annetut palkkiot. Täydellisesti ajoitettu palkkio nimittäin menettää arvoaan nopeasti, jos se passivoi koiran käyttäytymistä ja siten pakottaminen ja rankaiseminen tuntuvat vasta-alkajan silmin toimivan tehokkaammin. Tähän perustuen jatkan improvisaation ja koirien ammattimaisen opettamisen avulla pohdintaa, miten ihminen voisi soveltaa menestyksellä kaikkea oppimaansa koulutustilanteessa koiransa kanssa. Tämän jälkeen esittelen erään uudenlaisen koirien arkea ja olennaisesti rajoitettuja olosuhteita käsittelevän tutkimuksen, josta on luonnollista jatkaa päivitettyyn käsitykseen dominanssista. Päätän artikkelin tilastollisesti orientoituneen tieteen lokeroivien ja yleistävien keinojen tärkeään, yksilön toisinaan unohtavaan näkökulmaan sekä lisään hieman sitä toivottua sosiaalista tähän kauttaaltaan sosiaaliseen harrastamiseen koirien parissa.

Olotiloja ja toimintaa – eli käyttäytymistä!

Tuominen kertoi ensimmäisessä sähköpostiviestissään, että hänellä on suuria vaikeuksia ratkaista remmirähinäksi kutsuttu arkinen ongelma. Se näyttää olevan yksi yleisimmistä koiraongelmista ja hankalimmillaan rajoittaa ulkoilua ja sosiaalista elämää, koska konfliktitilanteet tulevat yllättäen ja ilman kunnollisia mahdollisuuksia vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Näiden tilanteiden välttely voi tuntua helpoimmalta ratkaisulta, sillä yllykkeiden puuttuminen ei laukaise koiran impulsiivista käyttäytymistä eikä ihmisen epätoivo pääse kontrollin menettämisen myötä nostamaan päätään. Tavallisesti välttely johtaa ajan kanssa myös positiivisempien virikkeiden puutteeseen sekä pysäyttää koiran itsehallinnan kehittymisen, jolloin sen hyvinvoinnin taso heikkenee. Ihmiset ajattelevat usein omista koiristaan, etteivät ne ole aggressiivisia, mutta eivät tosin luotettaviakaan. Vaihtelu käyttäytymisen laadussa muistuttaa klassikkoteoksesta Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde.

Käyttäytymisen syy on yleisesti määriteltynä koiran fysiologinen reaktiivisuus, käyttäytymiseen liittyvä paikan, tilanteen tai olosuhteiden perusteella ehdollistunut valmiustila. Se saa koiran tekemisen näyttämään refleksinomaiselta eli viiveettömältä, voimakkaalta ja vastustamattomalta. Fysiologinen reaktiivisuus on tärkeä, olennainen ja voimakas, aina ihonalainen motivaatiotekijä erilaisissa harrastuslajeissa, kuten vaikkapa agilityssa, jossa aktiivinen suoritus tosin kestää alle minuutin kerrallaan. On huomioitava, että ennen ja jälkeen agilitysuorituksen verrytellään ja leikitään yhdessä, jotta molempien kehot ja yhteistyö kestäisivät nopeatempoista suorittamista este kerrallaan ja voimakas käyttäytyminen olisi ihmisen käytettävissä ja ohjailtavissa. Remmirähinän kohdalla tämänkaltaisia valmisteluja tehdään vain harvoin ja ei-toivottu reaktiivinen valmiustila saattaa pysyä yllä kymmeniä minuutteja tai jopa useita tunteja kerrallaan. Tavallinen ja koiraurheiluun soveltuva stressireaktio jää päälle, yleistyy uusiin kohteisiin ja heikentää hyvinvoinnin tasoa, jos siitä palautuminen ei tapahdu riittävän nopeasti. Ja lisäksi koira ehtii harjoitella ihan omia tapojaan, sillä tällainen on kiinteä osa koiran käyttäytymistä. Stressi on hyväksi ja tärkeää myös koirille parantamaan niiden suorituskykyä ja nopeuttamaan oppimista, kunhan hyvälaatuinen stressi pysyy kohtuullisella tasolla, käyttäytyminen on sen aikana muokattavissa ja siitä palautuminen on tehty nopeaksi tai edes mahdolliseksi. Joskus esimerkiksi koirakavereiden tapaamisessa tai kesän mökkireissulla vauhti pysyy yllä jopa päiväkausia ja lepäily jää vähäiseksi. Niin sanottua hyvää stressiä koiralla saakin olla säännöllisesti pennusta alkaen ja sitä tasapainotetaan päivittäisellä levolla, viikoittaisilla lepopäivillä ja vuosittaisilla lepoviikoilla. Toisin sanoen fysiologista reaktiivisuutta voidaan tarkastella myös käyttäytymistarpeiden kautta. Koirat tarvitsevat liikettä, toimintaa ja virikkeitä uusien asioiden harjoittelusta tai sitten ne keksivät omaa tekemistä. Paljouden maksimoinnin tavoittelu on kuitenkin turhaa, sillä myös rentoutumisen opettelu voi olla virikkeellistä, yhteistä ja tärkeää.

Tamperelainen Tuominen pohti sähköpostiviestissään kokeilleensa jo kaikkea, mutta samalla hän kyseenalaisti omat uskomuksensa. Eihän hänellä voisi enää olla samaa ongelmaa, jos hän todella olisi kokeillut kaikkea. Arjen kouluttaminen koirille vaatii aloittelijalta ja ammattilaiselta hyvin laajan ymmärryksen koiran kokemusten värittämästä käyttäytymisestä. Fysiologinen reaktiivisuus on koiran olotila, mutta ei vielä sen käyttäytymistä. Tietysti koiran käyttäytyminen muuttuu sen perusteella, mitä sen ihon alla tapahtuu ja siten kiihtynyt koira on useampi rentoa koiraa nopeampi liikkeissään. Herkästi kiihtyvä koira oppii helposti niitä arjen hankalimpia tapoja.

Kaikkien koulutustekniikoiden suorin silminnähtävä vaikutus osuu koirien ulkoiseen käyttäytymiseen ja taustalla oleva olo- tai viretila muuttuu hiljalleen haluttuun suuntaan. Mitä nopeammin ja merkittävämmin koiran olo- tai viretila muuttuu ilman oma-aloitteisen käyttäytymisen muuttumista, sitä turhempi koulutustekniikka luultavasti on kyseessä. Siksi ei-eettisten tekniikoiden kohdalla usein sanotaan, että ne ajavat vain oireet piiloon, mutta eivät saa syytä muuttumaan. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on kohdettaan tuijottava koira, joka ei enää uskalla tehdä aloitetta hyökkäämisestä, mutta ei osaa tehdä mitään muutakaan. Silloin usein sanotaan, että ”tämä ei siedä toisia uroksia/narttuja” ja ongelmien syyksi saatetaan nimetä vastaantulijoiden koirat.

Muutaman täysin erilaisen koulutusmenetelmän epäonnistuneen kokeilun läpikäynyt koira ei opi heti optimaalisesti, koska se on opetettu tahallisesti tai tahattomasti useimmiten joko laiskaksi tai avuttomaksi. Opittu laiskuus opetetaan yleisellä ja liiallisella herkkujen syöttelyllä yhtä lailla kuin hihnasta nyppimällä tai ympäriinsä kieltelemällä. Opittu laiskuus tarkoittaa koiran näkökulmasta, että se saa olettamansa palkkion tai epämiellyttävän asian loppumisen joka tapauksessa. Opitun avuttomuuden kohdalla taas koira kokee kaiken yrittämisen olevan turhaa ja tällöin ne eivät ole enää oman elämänsä huvipuistoseikkailijoita, vaan pahimmillaan luonnontilassa taivaan niskaan putoamista odottavia eläimiä. Avuttomuutta ei voida opettaa makupalojen avulla, sillä se edellyttää voimakasta pelkoa, väkivaltaa tai pitkittynyttä ja heikkoa hyvinvoinnin tasoa. Opittu avuttomuus vaatii siis oletettavasti enemmän kuin pelkkää talutushihnan kiristelyä ja koiralle kiukuttelua, joilla se saadaan opetettua laiskaksi. Useimmiten ihmiset jälkikäteen ymmärtävätkin toimintansa seuraukset ja niiden vakavuuden, jos he opettavat koirasta avuttoman. Opitun laiskuuden kohdalla osoitellaan usein vielä koiraa, kun ”tuo on niin villi” tai ”sitä ei kiinnosta”. Tuomisen kohdalla koiraohitusten kouluttamisen epäonnistumista seurasi onneksi opittu laiskuus, kun sopivan koulutustekniikan löytämiseen vierähti” aikansa ja hän oli kokeillut kaikkia vastaantulevia oljenkorsia vain hieman.

Onneksemme koirien oppiminen tunnetaan hyvin ja tieteentekijät ovat kohdistaneet kiinnostuksensa myös arkeen eli lemmikki- ja harrastuskoirien ”luonnollisiin elinympäristöihin”. Tiedämme siis, miten luottamussuhdetta voidaan rakentaa uusiksi ja miten opitusta laiskuudesta tai avuttomuudesta päästään harjoittelemalla yli. Tiedämme myös, miksi eteneminen taannehtii tai estyy ja millaisia kompromisseja silloin tehdään. Eräs koulutetun ammattilaisen perusosaamisen merkki onkin, että hän tunnistaa ja osaa kuvailla opitun laiskuuden ja opitun avuttomuuden oppimisena ja käyttäytymisenä. Toivottavasti kukaan koulutettu ammattilainen ei sen ymmärryksen johdosta käyttäisi näihin ilmiöihin johtavia tekniikoita. Nämä ilmiöt eivät välttämättä ole tuttuja jokaiselle koiraihmiselle ja sen vuoksi ammattilaisten ammattietiikka on hyvin tärkeää.

Laiskaksi opetettu koira ei tarkoita vetelehtivää sohvaperunaa tai sisällä sanana mitään vastenmielistä inhimillistettyä latausta. Se on vain oppinut palkkioiden tienaamisen olevan aika suurpiirteistä hommaa. Hyppimällä, raapimalla ja haukkumalla saa yhtä varmasti makupaloja kuin istumallakin ja niitä kaikkia ehtii tehdä vaikkapa toisten kanssa leikkimisen ja nurmikon haistelemisen ohella. Koiratiedon kehittymisen ohella ilmestyy myös jatkuvasti uusia käytännön tekijöitä, jotka ovat kiinnostuneita soveltamaan nykytietoa koirien kanssa harjoitteluun ja välittämään päivitettyjä viestejä ihmisten arkeen. Eli sinne, missä ne haasteellisimmat koulutustilanteet yleensä ovat.

Mikä ihmeen shaping?

Koirat valikoivat käyttäytymisensä vastaavuuden lain perusteella. Ne toistavat sellaisia asioita, joiden tekemiseen on ilmiselvä ja havaittava kannustin ja jotka ovat aiemmin vahvistuneet eniten. Jos pentulaatikossa on ollut leikkikavereita aamusta iltaan, uuteen kotiin muuttaessa pentu luonnollisesti kiinnostuu muista koirista. Aiemmin jatkuvasti saatavilla olevasta leikkiseurasta tuleekin resurssi, joten kiinnostus vain kasvaa satunnaisten koirakohtaamisten myötä. Näillä lähtökohdilla ihmisen koulutustaidot, harjoittelun säännöllisyys ja tulevien kohtaamistilanteiden järjestely nousevatkin avainasemaan. Koirahavainnosta on saattanut muodostua pennulle hyvin selvästi muusta ympäristöstä erottuva vihje vauhdikkaasta leikistä, lupaus turvallisesta sosiaalisesta toiminnasta.

Omaan elinympäristöön sopeutumista edistävä eli koiran käyttäytymistarpeita täyttävä ja hyvinvointiin positiivisesti vaikuttava toiminta rakentuu vaiheittain ja peräkkäisten oikeansuuntaisten onnistumisten kautta. Vain toistamalla käyttäytyminen opitaan sujuvaksi, kokonaiseksi sekä vähäistä ponnistelua vaativaksi ja koettelemuksia kestäväksi. Onkohan kukaan laskenut, montako juoksuaskelta 8-viikkoinen pentu on juossut leikin tiimellyksessä, montako tuntia se on leikkinyt muiden koirien kanssa, montako kertaa se on hypännyt jotain vasten tai kuinka montaa erilaista kohdetta se on nakerrellut? Jos näiden kokemusten jälkeen, jolloin toisen koiran liikkumisen näkeminen vastaa enemmän leikkimistä kuin esimerkiksi katsekontaktia taluttajaan, käyttäytymistä rajoitetaan esimerkiksi kieltämällä tai talutushihnalla opettamatta huolellisesti muita toiminnallisia vaihtoehtoja, pentu ei pelästymättä luovuta. Luultavasti se yrittää entistä kovemmin ja lopulta ehkä entistä epätoivoisemmin. Pelkoehdollistaminen taas tiedetään erittäin heikoksi vaihtoehdoksi yhteiselon kannalta eli koiran voisi mieluummin jättää hankkimatta kuin opettaa se ensimmäisten asioiden joukossa pelkäämään elämää oman ihmisen kanssa.

Aikuistuessa ja virikkeiden puuttuessa koiran käyttäytyminen voi näyttää turhalta ja typerältä, koska vähäiset valinnan mahdollisuudet muuttavat koiran omaa käyttäytymistä sen sopeutumista estäväksi. Remmirähinä on usein sellainen käännekohta koiran elämässä, että koko hyvinvointi aloittaa kääntymisen kompromissien varaan. Remmirähinä pääsee kukoistamaan, jos ongelmia kiertämällä resurssit varautuvat juurikin rähisemiselle. Voimakas käyttäytyminen on huonojen olosuhteiden vuoksi valitettavan palkitsevaa ja ennen kaikkea mahdollista. Se vahvistuu uskomattoman helposti. Remmirähinän ollessa käyttäytymisvalikoiman kärjessä, koiran kanssa lenkkeily on luultavasti ahdistavaa hihnan molemmissa päissä.

Menneinä vuosikymmeninä koiria ajateltiin hyvin mekaanisina ja konemaisina otuksina, jotka reagoivat ympäristöstä saatuihin ärsykehavaintoihin puhtaan kaavamaisella, geneettisesti määritetyllä käyttäytymisellä. Tämä oletus sisältyy toisinaan myös ennakkoluuloihin tiettyjen koirarotujen vaarallisuudesta, turvallisuudesta, sosiaalisuudesta tai itsenäisyydestä sekä helposta tai vaativasta koulutettavuudesta. Nykyisin tiedetään, että koirarotujen sisällä käyttäytyminen taipumuksineen varioi hyvin voimakkaasti. Lisäksi elinympäristöllä kaikkine kokemuksineen on valtava merkitys. Käyttäytyminen on aina lähempänä todennäköisyyksiä ja ehdollisuuksia kuin ehdottomuuksia, koska fysiologinen tila ja meneillään oleva tilanne vaikuttavat aina. Ongelmatilanteissa on siis helppoa, vaikkakin turhaa syyttää ihmistä, koska kuka muukaan kesykoiralle on sen käyttäytymiselle mahdollisuudet antanut. Ääritapauksiin liittyen voidaan kyllä todeta, että vaarallisina pidetyillä koiraroduilla tarkoitetaan ennemmin vaarallisesti pidettyjä yksilöitä. Toistaiseksi mikään taho ei järjestä koko maan laajuisesti koirien kouluttamiseen valmentavia käytännön kursseja, joten yksittäistä ihmistä on aivan tarpeetonta syyttää koiran remmirähinästä. Käytännössä kouluttamista voi oppia vain hyvien harjoitusten myötä.

Käyttäytyminen on toiminnallinen kokonaisuus, jossa on aina järkeä. Se on yksilön temperamentin värittämä kokoelma eletyn elämän kokemuksia. Kokemusten toistuvuus aiheuttaa käyttäytymisen valikoivan muodostumisen aina pienistä eleistä kokonaisiin käyttäytymisketjuihin. Pentuna koira voi oppia istumaan ihmisen eteen helppona temppuna, mutta vasta ajan kuluessa, harjoituksen rutinoitumisen myötä, se oivaltaa istumisen tavoitteellisen käyttämisen monipuolisen interaktion välineenä. Pentu esimerkiksi oppii pyytämään ulos tarpeilleen istumalla oven edessä. Tällainen käsitteellinen konstruktio eläinten oppimisen yhdestä muodosta on rakentunut myös markkinoiden vahvimmaksi, laajimmaksi ja menestyksekkäimmäksi koulutusmenetelmäksi. Sitä kutsutaan nimellä shaping ja se on luonnollisuutensa ja interaktiolähtöisyytensä vuoksi hyvin tehokas ja eettisesti kestävä. Mikä olisikaan järkevämpää, kuin opettaa koiralle ne taidot, joita käyttämällä se saa kukoistaa omana olentonaan ihmisten maailmassa?

Tällaiset treeniterveiset kertovat siitä, kuinka shapingin avulla meidän asettamien tavoitteiden oppiminen muuttuu koiralle palkitsevaksi.

Käytännön harjoituksia odotellessa Tuominen törmää internetin ihmeellisessä maailmassa moniin kertomuksiin nykyaikaisten menetelmien ylivertaisuudesta. Ne kuulostavat hyviltä, mutta valmista ja aukotonta kikkaa remmirähinän poistamiseksi ei helpolla löydy. Hän haluaa tukea koiransa hyvinvointia, muttei löydä kovin kauaskantoista tietoa, mitä seuraavalla lenkillä kannattaisi konkreettisesti tehdä. Yksityiskohtia voi olla niin monta, ettei muiden ihmisten kokemuksia oikein voi suhteuttaa hänen tilanteeseensa.

Palkkiot vai rankaisut?

Käyttäytyminen muuttuu siitä saadun palautteen vaikutuksesta. Ilmiselvän eli jo tutuksi käyneen palautteen odotus muuttaa koiran tilannekohtaista motivaatiota ja juuri alkanut tilanne saattaa sujua tanssinomaisesti tai vesittyä jo etukäteen. Motivaatio on koiran ihon alla oleva ennuste tilanteesta ja se nähdään vasta, kun se tulee tekemisen kautta esiin. Jos koira odottaa jossain tilanteessa palkkiota tai rankaisua niin voimakkaasti, että ennakoiva käyttäytyminen on vaikeasti ohjailtavissa, käytetään asteittaisen lähestymisen tekniikkaa. Tässä kohdassa ihmisen asenteiden ja käyttäytymisen välillä voi tosin olla niin suuri rako, että kaikki muut niksit kuulostavat kokeilemisen arvoiselta. Remmirähinän pysyvä muuttaminen rähinän aikana tai rähinän väistämättä muodostuessa on usein mahdotonta, etenkin jos sen taustalla oleva fysiologinen reaktiivisuus halutaan myös muuttaa toisenlaiseksi. Liian kiihtynyt koira oppii kyllä estämisen avulla rähisemään, koska se yksinkertaisesti sopii tilanteeseen. Rähinän keskeyttäminen on aina myöhästymistä ihmisten osalta, koska motivaatio on rakentunut rähinän varaan jo paljon aiemmin.

Käyttäytyminen on hyvin joustavaa läpi elämän ja tavat muodostuvat ajan ja toistamisen myötä useimmiten ilman hetkessä tapahtuvia dramaattisia äkkikäännöksiä. Poikkeuksena ovat tietysti traumatisoivat kokemukset, jolloin koira voi oppia yhdestä kerrasta varomaan kaikkia mahdollisia uhkia ja pitää jo taluttajansa läsnäoloa epäilyttävänä. Trauman aiheuttaminen koulutuskikkana voi hypoteettisesti peittää remmirähinän useiksi kuukausiksi, koska sen hinta muulle hyvinvoinnille on niin suuri, mutta jokainen askel kohti parempaa hyvinvointia nostaa remmirähinän jälleen pinnalle. Tämä johtuu toiminnan tasolla valintojen rajusta karsiutumisesta ja valintojen määrän lisääntyessä hyvinvoinnin heikko taso konkretisoituu silmin nähtäväksi. Syy säilyy, mutta oireet muuttuvat. Hyvinvoinnin heikentyminen on myös traumatisoivaa, joten rankaisu- ja pakkokeinojen käyttö on käytännöllisesti katsoen kaksinkertainen umpikuja, josta tullaan vain ongelmien kautta ulos. Jos ne keinot eivät auta täydellä tehollakaan, myös pienimuotoinen kiusaaminen on hukkaan heitettyä aikaa.

Käyttäytymisen joustavuuden vuoksi esimerkiksi koirien pentuajan ristiriitaiset kokemukset saattavat muuttua häiritsevän impulsiiviseksi käyttäytymiseksi vasta vuoden iässä. Pentuaikana kerätyt hyvät leikkikokemukset ja virikkeellinen tutkimusmatkailu jäävät talutushihnan ja kävelyteiden tallaamisen myötä hiljalleen vain muistoksi. Myös koulutettu aikuinen koira saattaa muuttua impulsiivisemmaksi vieraita ihmisiä ja/tai koiria kohtaan myös ohjaajansa stressin myötä – esimerkiksi raskausaika, lapsen syntymä tai murrosikä, muutto, työttömyys, sairaudet, väkivalta, unettomuus tai ihan tavalliset pitkään kestävät arjen kiireet ja intensiivinen opintoihin keskittyminen heijastuvat koiran hyvinvointiin useiden kuukausien viiveellä. Tässä ei ole siis ainoastaan kyse koiran kehityksestä ja ominaisuuksista tai sen sosiaalisista kognitioista ja hyvinvoinnista, vaan ennen kaikkea interaktiosuhteesta omaan ihmiseen. Siksi meidän ihmisten kouluttautuminen ja taitojen jatkuva kehittäminen on koirien hyvinvoinnin tärkein osatekijä.

Palkitseminen eli tavoitekäyttäytymisen positiivinen vahvistaminen toimii tehokkaimmin, jos palkkio ajoitetaan juuri siihen hetkeen, kun koira onnistuu edes osittain ja palkitsemista päästään toistamaan samassa tilanteessa tiheään tahtiin. Palkkioiden kirjo on valtavan laaja, sillä voimme käyttää palkkiona kaikkia koiran tarvitsemia ja sen hyvinvointia tukevia tekijöitä. Ruokapalkkiot ovat hyvin yleisiä, vaikkakin ohitusharjoittelua ajatellen keinotekoisia ja niihin voidaan yhdistää jotain yhteistä toimintaa, liikettä ja huomiota. Yksittäisten makupalojen syöminen ei kuitenkaan ole kovin toiminnallista itsessään, joten palkkioiden valinnassa arvioidaan niiden aikaansaamia seurauksia. Toiminnan lisääminen palkkioiden käyttöön johtaa toivotusti koiran viretilan sopivaan nousemiseen, jolloin esimerkiksi liikkuminen, etsiminen, tarttuminen, hengästyminen, interaktio, kosketus ja tilanteen eteneminen muuttuvat palkitsevammaksi. Toiminnallisella palkitsemisella voidaan saavuttaa myös liikunnan hyötyjä, jolloin näihin palkkioihin johtava toiminta on jo palkitsevan tuntuista ja koira näyttää nauttivan sen toistamisesta. Makupalojakin voi koiran palkitsemisessa käyttää yhtä kiinnostavasti kuin vinkuvaa tennispalloa, jos haluaa parantaa palkitsemisen kestoa ja palkkioiden laatua ilman makupalojen määrän lisäämistä. Näin ollen vähemmän palkitseva syöminen on vain yksi palkkion osa ja koiran ei tarvitse aina olla valtavan nälkäinen ja saada erikoisherkkuja harjoitustilanteissa.

Rankaiseminen eli teknisesti sanottuna positiivinen heikentäminen toimii, jos koiralle ei anneta mitään mahdollisuuksia ymmärtää palkkion tavoittamisen kriteeriä ja siten tehdä oikein. Toimivuus tarkoittaa tässä yhteydessä, että annettu epämiellyttävä palaute muuttaa koiran käyttäytymisen muotoa. Rankaisun käyttö ei varsinaisesti nopeuta koulutustavoitteeseen pääsemistä, koska oppimisen fokus on aina palkkioissa ja siitä poikkeaminen hetkeksikin tekee harjoituksesta epäjohdonmukaisen. Jos käyttäytymistä estetään, jokin muu käyttäytyminen vahvistuu sen aikana ja heti sen jälkeen. Koira saattaa siis välttää ”virheen” tekemistä varoittavien vihjeiden aikana, mutta oppii harvoin kestävästi tekemään oikeaa valintaa. Tämä riitelee hyvinvointia tukevan koulutuksen ja luottamukseen perustuvan interaktiosuhteen kanssa. Vaikka koirien inhimillistäminen onkin tarpeellista, niiltä ei voida olettaa ihmisten yhteiskunnan normien ymmärtämistä. Lisäksi rankaisut vähentävät palkkioiden arvoa ja välttämisen avulla opetettujen asioiden hallittu yleistäminen uusiin tilanteisiin on vaikeaa, vaikka välttämiskäyttäytyminen yleistyykin itsekseen hyvin helposti. Tällaista oppimista kutsutaan negatiiviseksi vahvistumiseksi ja se perustuu aversioiden eli vastenmielisyyksien välttelyyn palkkioiden tavoittelun sijaan. Rankaisun välttelykin on pakon edessä palkitsevaa. Rankaisemalla on siis vaikeaa löytää tasapainoa ja johdonmukaisuutta koiran oppimiseen tai edes omaan toimintaan.

Neuvottoman ihmisen oloa koiran rankaiseminen saattaa helpottaa, sillä tarkkaavaisuuden siirtäminen hetkeksi pois omasta epäonnistumisesta tai kontrollin menettämisestä ja toiminta kohti jonkinlaisen vaikuttamisen mahdollisuutta muuttaa ihmisen oman oppimistilanteen aivan erilaiseksi. Rankaisua saatetaan siis käyttää monipuolisemmin kuin palkkioita, koska niiden toimittamisessa on mukana tunnetta ja toimintaa. Sitä samaa latausta halutaan käyttää myös palkitsemisessa, koska kohti tavoitekäyttäytymistä kulkemisen lisäksi palkitseminen tukee koiran hyvinvointia. Ollaksemme hyviä kouluttajia koirille, palkitsemisen täytyy tuntua meille aina palkitsevammalta kuin rankaisemisen.

Haluamme usein nopeita muutoksia ja sellaisia tuleekin, jos muutettava käyttäytyminen ei ole vielä muodostunut kovinkaan voimakkaaksi ja koiralla on valmiudet oivaltaa toivomamme tavoitekäyttäytyminen. Keskittymiskyvyttömäksi oppinut koira saa kyllä palkitsemisen kautta ihmisen tavoitteesta kiinni, rankaisemalla taas tasapainoisenkin koiran tarkkaavaisuus siirtyy väärään suuntaan. Joskus koirilla ei vain ole aavistustakaan, millä logiikalla palkkiot tai rankaisut tulevat tai niillä ei ole vallitsevan tilanteen kannalta järkevää merkitystä. Palautteen antamisessa tulee huomioida kriteeri, jokaisen toiston vaikeustaso eli mitä koiran pitää tarkalleen tehdä saadakseen palkitseminen käyntiin. Meille ihmisille kriteerin asettaminen on koulutussuunnittelun taitoa ja tilannetajua, jossa tasapainotellaan sekä oman että koiran taitojen, stressin, turhautumisen ja motivaation eri yksityiskohtien kanssa. Niistä kaikista voi saada itselleen hyvän kaverin ja juuri sen vuoksi ne ovat edelleen olemassa, eivätkä ole evoluution myötä kadonneet. Koirat elävät meidän ehdoilla ja siten voimme opetella valmentamaan niitä kohti onnistumisia aivan alkeista lähtien. Oikeastaan juuri se on yksi koiranpidon tärkeimpiä asioita.

Pakko- ja rankaisukeinojen tehokkuutta on seurattu monissa tutkimuksissa. Joissain tutkimuksissa ongelmakäyttäytymistä on yritetty ei-eettisesti ratkaista mm. sähköpannan avulla. Tulokset ovat heikkoja tai vain kohtuullisia ja ne edellyttävät koiran hyvinvoinnin vahingoittamista (mm. Schilder & van der Borg 2004; Haverbeke ym. 2008; Haverbeke ym. 2010; Dale ym. 2013). Sähköpanta on klassinen ja irvokas esimerkki hyvinvoinnin ongelman korjausyrityksestä koiran hyvinvointia heikentämällä. Jos sekään ei rankaisukeinona auta muuttamaan tilannetta parempaan suuntaan niin koiralle huutaminen, sen lyöminen, hihnasta nykiminen tai hihnan avulla hirttäminen ovat täyttä ajanhukkaa ja interaktiosuhteen sekä koiran ja oman hyvinvoinnin heikentämistä. Arkisen luonteensa vuoksi remmirähinä vaatii hyviä koulutustaitoja ja kouluttajaltaan kykyä improvisoida ilman rajoja, kun käsillä oleva arkinen tilanne muuttuu yllättäen vaativaksi harjoitukseksi. Sellaisissa poikkeustilanteissa ihmisen todelliset koulutustaidot ja interaktiosuhde omaan koiraan tulevat parhaiten esille.

Kouluttamisessa on vaikea tulla hyväksi, jos aika kuluu virheiden etsimiseen ja niistä rankaisemiseen. Paras tapa olisi järjestää tilanne onnistumisen ja palkitsemisen kannalta mahdolliseksi ja opetella käyttämään palkkioita monipuolisesti. Silloin koiran kanssa harjoittelu alkaa tuntua hyvältä jo harjoituksen aikana. Lenkkikaveriksi hankitun koiran kanssa hyvältä tuntuvat lenkit kuulostavat varmasti erittäin houkuttelevalta!

Jos omien koulutusvirheiden paikkailua tehdään koiraa rankaisemalla, vuosikymmentenkin kokemus voi muuttua turhaksi, koska samat virheet toistuvat jokaisen koiran ja jokaisen tärkeän koulutustilanteen kohdalla. Ajan, tiedon ja käytäntöjen muuttuessa monilla on ollut kertomuksensa mukaan mahdollisuus opetella paremmaksi kouluttajaksi vasta pitkän kokemuksen jälkeen. Eräs asiakkaani kirjoittikin osuvasti ohitusharjoittelusta:

Oman arkisen käyttäytymisen muuttaminen lienee meille kaikkein vaikeinta. Aamukahvi saattaa olla pitkäaikainen rutiini, jonka vuoksi pienikin hidaste saattaa tuntua mahdottoman suurelta uhraukselta.

Tämä kuulostaa kaikessa järkevyydessään ihan alakoulun matematiikalta. Miksi tehdä asioista itselleen vaikeampia, kun nyt on tilaisuus helpottaa tulevaisuuttaan?

Jokainen palkittu toisto on kuin koiran hyvien tapojen säästötilille korkoa kasvamaan siirretty euro. Jos koirasi on tuhlailevaa sorttia, säästöjä tarvitaan paljon. Jokainen käytetty rankaisu taas vähentää säästötilin saldoa ja monet ovatkin havainneet, kuinka nopeasti luottoraja tulee luottamuksen osalta vastaan. Ongelmakäyttäytymisten muuttamiseen rankaisun kuvitellaan arkikäsityksissä olevan palkitsemista arvokkaampaa, koska näemme ainoastaan ihmisten maailman säännöt ja tavoitteet. Miten koiralla tai sen kouluttajalla olisi silloin edes mahdollisuus onnistua yhteistyössä ja koulutuksessa? Palkitseminen on erinomainen lähtökohta koulutukselle, mutta ei sen ainoa itseisarvo. Mikä tahansa palkkio miten tahansa käytettynä ei vielä tarkoita hulppeita tuloksia. Sitoutuminen ja koulutukselle omistautuminen tarkoittaa.

Meillä on valtavasti valtaa lemmikkieläimiä kohtaan, joten sen vastuullinen käyttäminen saattaa vaatia jatkuvaa harjoittelua ja itsereflektiota. Päätös kouluttaa eläintä on aina yksipuolinen sopimus, jonka eläin joutuu ottamaan tai parhaassa tapauksessa saa ottaa vastaan. Käytämme lemmikkeihin sitä valtaa niiden lainmukaisina omistajina ja siksi meidän tulisikin tehdä jatkuvasti päätöksiä, millaista käyttäytymistä hyväksymme itseltämme sekä millaisia valintoja annamme koirien tehdä ja millaisesta valintojen kirjosta. Ihannetilanteessa koira valitsee koulutustilanteen ja harjoittelun kouluttajansa kanssa, vaikka sillä olisi paljon muitakin vaihtoehtoja saatavilla. Samoin me olemme tarvittaessa valmiita hyväksymään, jos koira valitseekin meidän kanssa harjoittelun sijaan jotain muuta.

Eläimiin kohdistuvasta väkivallasta kieltäytyminen on toiminnallinen kannanotto, jolloin ihminen on tietoinen omasta toiminnastaan ja pystyy vastuullisesti sitoutumaan koiransa kouluttamiseen ongelmakohdista huolimatta. Normaalia koiraa, ihmistä tai elämää ei olekaan, kaikessa on epätasaisuuksia ja aina löytyy parannettavaa. Koulutuksessa sillä on väliä, miten me ihmiset teemme ongelmanratkaisua koirien kanssa. Ne valinnat tulevat näkymään laajoissa tilastoissa koirien turvallisuutena muulle ympäristölle sekä koirien stressiä vähentävästä roolista ihmisen kumppanilajina.

Improvisaatiosta potkua palkkioihin

Tamperelainen Tuominen on nyt valinnut tiensä. Menetelmien viidakosta on löytynyt hänen arvomaailmaan sopiva lähestymistapa, jossa harjoitteleminen on yhteistä koiran kanssa. Hän haluaa käyttää palkkioita, koska uskoo niiden avulla remmirähinän mysteerin vihdoin ratkeavan. Valinta ei ollut vaikea, koska lenkkikaveriksi hän on koiran hankkinut ja palkkioiden avulla harjoittelu on aina aiemmin ollut kivaa. Keskustelupalstoiltakin löytyy järkeviä ja perusteltuja puheenvuoroja palkkioiden käytöstä, kun moni on saanut niiden avulla tuloksia ja puheesta välittyy kiinnostus koiran hyvinvointiin. Seuraavaksi pitäisikin ymmärtää jotain siitä käytännön tekemisestä!

Shapingin periaatteena on, että tavoitteen saavuttamiselle luodaan perusta palkitsemalla koiraa halutunsuuntaisesta käyttäytymisestä. Ensimmäiset treeniminuutit saattavat siis vain kaukaisesti näyttää lopputulokselta ja sitä ne useimmiten ovatkin. Muistan itsekin harjoitelleeni erästä koulutusteknistä asiaa kolme päivää, ennen kuin saavutin tavoitteen – nykyisin pystyn saamaan saman harjoituksen valmiiksi alle kolmessa minuutissa. Ohitusharjoittelua ajatellen, jos haluat autojen jahtaamisesta luopuvan koiran, palkitset käytännössä kaikesta mahdollisesta halutun näköisestä tekemisestä, joka ei kohdistu autoihin. Esimerkiksi pään ja katseen kääntäminen sivulle, maan haisteleminen tai taluttajan vilkaiseminen ovat helposti palkittavia eleitä, joilla saa nopeasti niin sanottua massaa tavoitteelleen. Tapaantunutta ongelmakäyttäytymistä muutetaan helpotetuissa live-tilanteissa, joissa palkkion monipuolisuuden ja keston lisäksi hyödynnetään sen suuntaa. Tositilanteissa ihmiset osaavatkin lähes automaattisesti palkita koiraa mihin tahansa muuhun suuntaan, kuin kohti jahdattavaa autoa. Vaikeaselkoiselta tuntuvien menetelmien taustalla oleva tiede on monesti se arkiajattelun terve järki juuri tällaisella tavalla. Sellaista hoksottimien käyttöä tositilanteessa voidaan kutsua improvisaatioksi. Terveen järjen mukaisesti, jos koiran pitäisi itse oppia pätkimään katseyhteyttä ohitettavaan, kohteen tuijottamaan oppiminen olisi nurinkurista ja heikoimmillaan estäisi halutun oppimisen.

Shaping on hyvin liikkuva ja edistävä tapa oppia, joten palkitsemisen kriteeri muuttuu heti, kun yksi taso onnistuu. Muuten esimerkkini lopputulos olisi palkkion toivossa päätään ja silmiään vauhdikkaasti pyörittelevä koira. Se saattaisi olla hauska, mutta liikenteessä hyödytön temppu. Tarvitaan aina seuraava kriteeri, hihnan molempiin päihin. Sen vuoksi kouluttamaan oppiminen tuntuu vaikealta ja valmis resepti on aina monivaiheinen.

Kun etenemisestä ja jatkuvasti toistoittain liikkuvista kriteereistä saa otteen, koulutuksen flow vie lujaa eteenpäin. Shaping on monesti ja etenkin arjessa improvisaatiota, tähän hetkeen eläytymistä ilman liian tarkkaa käsikirjoitusta. Koirille voidaan esimerkiksi opettaa sama harrastuslajin liike kymmenien eri tekniikoiden avulla, jolloin tekniikoiden ja koiran tunteminen ovat onnistumisen avaimet. Cerwonkan ja Malkin (2008, 182) mukaan improvisaatio ymmärretään toisinaan virheellisesti ”hatusta vetämiseksi”, aivan kuin se ei vaatisi lainkaan harjoittelua tai valmistautumista, vaan olisi ihmisen synnynnäinen ominaisuus. Tosiasiassa se vaatii elämän mittaisen valmistautumisen ja ymmärryksen siitä, mitä on tekemässä. Toisin sanoen, pelkkä kokemus tai pelkkä opiskelu eivät välttämättä riitä kovin monimutkaisten ja pitkäkestoisten asioiden kouluttamiseen, vaan tarvitaan niitä molempia. Kokenutkin ihminen saattaa taipua neuvottomina hetkinä koiran rankaisemiseen, vaikka koulutusvirhe johtuisi omasta huolimattomuudesta. Se taitaa olla ohitustilanteissa juuri sitä ”hatusta vetämistä”.

Improvisaatioon hyvin valmistautunut henkilö on lukenut, ajatellut, keskustellut, kokeillut ja harjoitellut suoritustaan varten. Jokainen tasapainottelee näiden osa-alueiden kanssa omien mieltymystensä mukaan. Eläinkoulutuksessa improvisaatiokin noudattaa niitä tiedettyjä järjestyksiä, jotka asettavat selkeän kehyksen eläinten kyvylle oppia ja havainnoida. Improvisaatio on siis soveltavan tieteen käyttämistä eläimen ehdoilla ja siten erilaista ja toisinaan yksinkertaisempaa kuin esimerkiksi improvisaatio taiteessa ja teatterissa. Oman osaamisen suhteuttaminen koulutushetken vaatimuksiin ja koiran taitoihin on kaiken kaikkiaan inspiroiva ja moniulotteinen tehtävä. Olisi todella tylsää kouluttaa eläintä siitä näkökulmasta, että se vain reagoi ärsykkeisiin.

Eläin on kuin kouluttajansa instrumentti, jonka käyttäytyminen pitää tuntea hyvin. Paul Berlinerin (1994, 220) jazz-musiikin improvisaatiota analysoivaa teosta mukaillen myös shapingiin heittäytyminen voi olla yllättävää liikehdintää aiemmin opittujen liikesarjojen, rytmien ja täysin uusien lähestymistapojen välillä, ja silloin kouluttaja todella kokeilee oman osaamisensa äärirajoja. Joinain päivinä se 200 metrin päässä odottava aamukahvi jätetäänkin juomatta, koska kouluttaja sai flow’n käyntiin.

”Kumpi tässä on se torvi, minä vai koirani?”, kysyy Tuominen. Koira vaikuttaa olevan aina askeleen edellä ja ihminen vähintään kaksi sen jäljessä. Onko vastaus lopulta sinnikkäässä ja rutiininomaisessa harjoittelussa, jos joka tapauksessa kaikilla on itsensä näköinen koulutuskäsiala? Ihmiset eivät kouluta robottimaisesti, koska koirat eivät käyttäydy robottimaisesti. Käytännöllisiä koulutustaitoja harjoitellaan erilaisissa tilanteissa ja niiden toistamiselle omistaudutaan, jotta tulokset tulisivat jäädäkseen. Harjoittelun varmuus muodostuu eri perustekniikoiden tarkasta osaamisesta. Nopeus ja yllätyksellisyys muodostuvat eri tekniikoiden yhdistämisestä juuri meneillään olevassa tilanteessa.

Shaping on koiran opettamista

JeongAe Youn (2009, 6) mukaan ammattimainen opettaminen on oppimistilanteessa olevien vihjeiden jatkuvaa tulkitsemista ja niihin perustuvaa spontaania toimintaa. Selkeät ja ilmiselvät vihjeet tunnistetaan hyvinkin helposti, mutta pienimpien vihjeiden ja useampien pinoutuneiden vihjeiden havaitseminen vaatii harjoitusta. Jossain tilanteessa, tietyllä hetkellä, on valittavana ”se oikea” lähestymistapa, ja vain silloin. Näin tapahtuu tiedon ja taitojen välittämisessä myös koirien kanssa, muistuttaen urheiluvalmennusta. Ammattimainen opettaminen myös eroaa ehdollisesta opettamisesta (You 2009, 16–17), jolla voidaan tässä yhteydessä tarkoittaa koiran syyttämistä kouluttajan epäonnistumisesta. Oppija on lopulta harvoin vastuussa opettajan tekemistä arviointivirheistä, mutta muistettakoon myös opettajan oppivan harjoitustilanteista!

Taitava kouluttaja on siis erinomainen ongelmanratkaisija ja jokaiseen tilanteeseen sopeutuva ja mukautuva nopea päätöksentekijä. Perustaidot hallitseva kouluttaja pystyy myös nopeasti lisäämään valikoimaansa uutta tai parantamaan opittujen taitojen yksityiskohtia. Koirien koulutuksessa täsmällisesti ajoitetun palkkion merkitystä oppimisnopeuteen korostetaan, mutta varsinaiseen palkitsemiseen kiinnitetään prosessina liian vähän huomiota. Oppiminen ei koskaan saa loppua palkkion esiintuloon, siitähän se oppiminen vasta alkaa!

Koiran näkökulmasta harjoitteluun omistautuneen kouluttajan kanssa oppiminen on varmasti hyvin virikkeellistä, koska se on jännittävää, haastavaa ja vaihtelevaa harjoittelun monimuotoisuuden vuoksi. Tehtävien, temppujen ja taitojen opettaminen aloitetaan helpoista harjoitusvaiheista, jotta niitä voitaisiin käyttää myöhemmin apuvälineenä jälleen uusien asioiden opettamisessa. Koirat ovat myös kouluttajilleen samanlaisia opettajia, sillä ihmisen omaksuttua kaksi erilaista tekniikkaa, on helppoa harjoitella 20 lisää ja niiden jälkeen huomata, että vielä olisi 200 valittavana. Shaping on siten myös vahvistamisen tyyliä kuvaava yleinen nimitys laajasti skaalautuville koulutustekniikoille ja sen vuoksi myös elämäntapa.

Hihna sotkee koiran viestintää

Mongillo, Adamelli, Pitteri ja Marinelli (2014) antavat tutkimuksessaan kiinnostavan lähtökohdan, mistä koirien erilaiset arkiset käyttäytymisen ongelmakohdat saattavat saada alkunsa, vaikka koira olisikin huolellisesti sosiaalistettu. Useampaa lenkkeilevää koirakkoa nimittäin yhdistää sellainen seikka, että ihminen kiinnittää enemmän huomiota koiraan kuin koira ihmiseen. Tämä korostuu etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa koira on vilkkaassa ympäristössä hihnaan kytkettynä. Eniten koirat näyttävät tutkimuksen mukaan kiinnittävän taluttajaansa huomiota ollessaan vapaana rauhallisessa paikassa. Tieto ei ole täysin uutta ja mullistavaa, sillä ”kyllä Puppe tämän kotona osaisi” on tuttu lausahdus monille. Vilkkaissa ympäristöissä kouluttamiseen keskittyminen on tietysti monimutkaista ihmisellekin, mikä saattaa näkyä harjoituksessa tylsän mekaanisena toistamisena. Silloin koiran tekemistä ja oppimista saatetaan jopa estää palkitsemisen avulla.

Italialaisryhmän tutkimus on ensimmäinen laatuaan osoittamaan talutushihnan negatiivisia vaikutuksia koiran käyttäytymiseen tosielämän tilanteissa. Mongillo ym. (2014, 162) pitävät talutushihnan roolia merkittävänä, sillä liikkumisvaran rajoittaminen saa koiran kiinnittämään huomionsa ensisijaisesti lenkin varrella oleviin ”liikkuviin esteisiin”, kuten vastaantuleviin ihmisiin ja koiriin. Katsekontakti omaan ihmiseen luo koiralle turvaa, mutta hihnassa vastaantulijoita kohdatessaan koirat usein oppivat, ettei katsekontaktia taluttajaan vahvisteta. Tämä on juuri sitä tilannekohtaisen motivaation opettamista. Oppimisen näkökulmasta katsekontaktin vastaavuus eli suhde palkkioihin on heikompi kuin ympäristön kanssa interaktiosta saaduilla palkkioilla. On siis täysin ymmärrettävää, miksi katsekontakti sammuu helposti ja koira keksii parempaa tekemistä. Itsenäisesti, mutta rajoitettuna ja ilman riittäviä taitoja liikkuvat koirat ovat alttiita emotionaalisille konflikteille mm. ohitustilanteissa, ahtaissa kohtaamisissa ja tienristeyksissä.

Sosiaalistamisen ja ympäristökoulutuksen vaikutukset on kuitenkin otettava huomioon, sillä elinympäristöönsä hyvin sopeutunut koira saattaa pärjätä useimmissa kohtaamistilanteissa ilman katsekontaktia taluttajaan käyttämällä opittua elekieltä hyvin diplomaattisesti. Katsekontakti on vain meille ihmisille helposti havainnoitavaa välineellistä käyttäytymistä, jotta näemme omin silmin koiran pystyvän siihen eri tilanteissa. Koiran katsoessa meitä, se ei yksinkertaisesti katso sillä hetkellä muualle ja vilkuillessaan meitä usein, yhteistyökanava pysyy avoimena koiran havaitessa muitakin liikkujia. Katsekontaktiin on siis turvallista palata sellaisissa tilanteissa, joissa tiedämme ympäristön ohjaavan koiran toimintaa liian voimakkaasti ja hallitsemattomasti.

Tuominen Tampereelta on oivaltanut, että hyvät aikeet ovat vain hyvä lähtökohta koulutuksen onnistumiselle. Ilmeisesti remmirähinä pääsee jatkumaan, koska hihna on liian lyhyt ja aina varmuuden vuoksi tiukalla. Siihen on tehty muutamia lisäsolmujakin, jotta tiukan paikan tullen ote pitäisi varmasti. Lisäksi harjoittelu tapahtuu aivan liian vilkkaissa ympäristöissä, joten koiran kiihtyneisyys on ilmiselvää ja jatkuvaa. Taluttaja on vain yksi kymmenistä kohteista, joita koira voi ohimennen vilkaista, mutta katsekontaktin vahvistaminen on kuitenkin päässyt monesti unohtumaan tai vahvistunut huomattavasti vähemmän kuin kaikki muu. Kotona olohuoneessa harjoitteleminen on niin paljon helpompaa, kun makupalat ovat ainoa koiraa kiinnostava asia ja itse pystyy sitoutumaan koiran palkitsemiseen. Kivoista hetkistä huolimatta remmirähinä kuitenkin jatkuu ja rasittaa arkea. Joku vastaantulija sanoi, ettei Tuominen ole tarpeeksi vahva johtaja ja koira ei kunnioita häntä. Oliko se vain mielipide vai voiko väitteessä olla jotain perääkin, kun niin moni siitä puhuu?

Dominanssi on helposti ratkaistu ikuisuusongelma

Miksi erilaisissa ongelmatilanteissa ei voisi olla kyse johtajuus- eli dominanssiongelmasta? Miksi koira ei voisi kokea olevansa älykkäämmin tilanteen tasalla kuin ihminen ja pystyisi purkamaan alkaneen konfliktin ihmistä tehokkaammin? Tai vaikka koira olisikin jossain tilanteessa ihmistä valppaampi ja paremmin ajan tasalla koirien kokemusmaailmasta, liittyykö se millään tavalla dominanssiin? Monet ihmiset kun joutuvat elämään sellaisessa kaikkia lannistavassa kieltämisen ja oikaisemisen kierteessä ja silti koira tekee virheitä toisensa perään. Kuulostaa hyvin loogiselta selitykseltä, että koira ohjailisi tällöin tilannetta oman makunsa mukaan. Ja kyllä, näinhän tapahtuukin, koska ne pyrkivät tekemään elämästään ennakoitavaa ja kontrolloitavaa. Koirat tekevät niin aina, keskittyi ihminen sitten palkitsemiseen tai rankaisemiseen. Suhtautumisemme koiramaisuuteen ratkaisee, ovatko koirien keinot ennakointiin ja sopeutumiseen hyvä juttu. Dominanssi kuitenkin on sosiaalisissa suhteissa tapahtuvaa järjestäytymistä sen perusteella, kuka haluaa korkea-arvoisen resurssin voimakkaimmin (van der Borg, Schilder, Vinke, de Vries 2015). Ja meidän koirien elämissä resursseja on tunnetusti valtavan paljon ja monia arvokkaita asioita ei voida edes kutsua resursseiksi, koska niiden saatavuus on niin hyvä. Saatavilla on kaikkea niin paljon, ettei kilpailulle jää tilaa. Ainakaan ihmisten kanssa, joilla on yleensä ihan omat kuvionsa ja jotka kuitenkin päättävät kaikesta.

Aivan ensimmäisenä täytyy todeta, että kaikesta keskustelusta ja väittelystä huolimatta dominanssia on luonnossa olemassa ja sillä voi tutkijoiden mukaan olla häilyvä roolinsa ihmisten ja koirienkin välisten suhteiden tulkinnassa, mutta sen korostaminen sisältää huomattavia virhetulkintojen riskejä. Se, että biologit tunnistavat dominanssin ilmiönä, ei vielä tarkoita, että koiraeläimet osaisivat dominanssia tietoisesti käyttää – etenkään ne kesyt, sosiaalistetut ja pentumaiset versiot, jotka meidän kodeissamme asuvat ja joiden luonteista ei tosiasiassa löydetä pysyviä dominoivia piirteitä.

Schilder, Vinke ja van der Borg (2014) tarkastelevat tutkimuksessaan koirien dominanssin ympärillä pyörivää, käytännönläheistä tutkimuskenttää 1940-luvulta 2010-luvulle. He muistuttavat, että kesykoirat eivät osoita tavoitehakuista käyttäytymistä nousta ihmisperheen arvojärjestyksessä. Lapsiperheissä koiran toiminta saattaa hämäävästi näyttää toiselta, sillä aikuisten tekemä kieltäminen ei yleensä onnistu lapsilta, joilta koira kähveltää ruoan kädestä ja sukan jalasta. Tässä tapauksessa ihmiset siis luovat itse sosiaalisen järjestyksen valtaapitävän oikeuksillaan, mutta koiralle ei selvästikään välity ne toivotut ja sallitut yhteiseloa ja hyvinvointia edistävät tavat toimia arjessa. Ne ovat vain riippuvaisia jatkuvasta palautteesta, koska niille ei anneta reilun pelin henkeen vastuuta omasta oppimisestaan. On mahdotonta vaatia eläimiltä taitoja, joita niille ei ole opetettu.

On myös huomattava, että luonnonvaraisilla koiraeläimillä lisääntyminen ja dominanssi eivät uskomuksista huolimatta ole yhteydessä toisiinsa (Schilder ym. 2014, 188). Koirien sosiaaliseen käyttäytymiseen kuuluu kuitenkin muiden välisen kommunikaation ymmärtäminen. Esimerkiksi riitelevät ihmiset tai koirat ”huolestuttavat” niitä, luiden ja lelujen äkillinen pois ottaminen voi nostaa esiin impulsiivista käyttäytymistä ja tietysti hajumaailman ja käyttäytymisen kautta koirat tunnistavat ihmisissä myös erilaisia sairauksia ja aineenvaihdunnan muutoksia. Koirilla on aika paljon tottumista ihmisten maailmaan, jotta ne pystyisivät kokemaa olonsa turvalliseksi ja säilyttämään aina täyden toimintakykynsä. Ja tähän tottumiseen tarvitaan johdonmukaista ja kannustavaa oppimisen ilmapiiriä. Dominanssiongelmat näyttävät hyvin vahvasti sopeutumisen ongelmilta ja silloin muokataan koiran ympäristöä, ei koiraa. Koiran käyttäytyminen muuttuu kyllä sen mukana.

Olen joutunut tilanteisiin, joissa koira yrittää hyökätä vieraan, koiraansa kovaotteisesti käsittelevän ihmisen kimppuun, lelun äkillinen piilottaminen aiheuttaa koiralle voimakkaan konfliktin tai ihmisen hormonaaliset muutokset tekevät koirasta aiempaa varovaisemman. Viimeiseen lisään, että koiran impulsiivinen tai aggressiivinen käyttäytyminen ja yksinolon ongelmat näyttävät olevan yleisiä perheissä, joissa on pieniä lapsia, murrosikäisiä nuoria tai pitkäaikaisesti stressaantuneita aikuisia. On parempiakin tapoja vaikuttaa tällaiseen kuin vain yrittää selittää näitä sosiaalisia koukeroita resurssien hallinnan ja alfaominaisuuksien avulla. Etenkin kun koirien menestyminen ”luonnollisessa elinympäristössä” edellyttää pitkäjänteistä totuttamista ja kouluttamista. Asioista mitään tietämätön ihminenkään ei voisi marssia esimerkiksi Vatikaanin porteista sisään, heittää paavin viittaa ylleen ja ottaa kirkon päämiehen vastuuta kannettavakseen. Paitsi jossain karnevalistisessa komediassa.

Mitä dominanssi on luotettavaksi tiedettyjen tutkijoiden näkökulmasta ihmisten ja koirien välisissä suhteissa? Schilderin ym. (2014, 190) mukaan sillä tarkoitetaan, että koira hyväksyy käyttäytymisensä rajat ja tällainen toteutuu käytännössä opettamalla koiralle esimerkiksi paikallaan istuminen tai makaaminen. Koiria kouluttaessa huomaakin parhaiten, kuinka vähän merkitystä dominanssilla tai johtajuudella lopulta on. Ne ovat kuin näkymättömiä itseisarvoja, koska me ihmiset joka tapauksessa määrittelemme, missä kesykoira asuu ja liikkuu, mitä se syö, millä ja kenen kanssa se leikkii ja mitä se saa oppia. Nämä lähtökohdat antavat meille vastuuta ja valtaa vaikuttaa lemmikkieläimen elämään.

Koirien dominoivia eli hallitsevia ja alistuvia eli nöyrtyviä tai periksi antavia eleitä analysoidessaan van der Borg, Schilder, Vinke ja de Vries (2015) tekivät kiinnostavia havaintoja. Esimerkiksi remmirähinänkin yhteydestä tuttu kohti syöksyvä hyökkäys kuuluu aggressiivisista eleistä selkeimmin sille alakynnessä olevalle koiralle. Tutkijat arvioivat kokonaisuuksien perusteella pelon olevan tällaisen käyttäytymisen tärkein motivaatio ja pelon motivoimasta käyttäytymisestä ainoastaan pakeneminen oli sitä intensiivisempää. Kohti syöksymisen ohella muut aggressiiviset tai hyökkäävät eleet, kuten tuijotus, karvojen nouseminen eli piloerektio, murina, irvistäminen ja näykkiminen tapahtuvat kaksisuuntaisesti, joten niiden perusteella ei kahden koiran viestinnästä voida päätellä, kumpi antaa ensin periksi ja miksi. Samoin pureminen ja tappeleminen osoittautuivat niin harvinaisiksi eleiksi sosiaalisten järjestysten muotoutumisessa, että niiden kohdalla on tarpeen etsiä käyttäytymisen syytä muusta kuin motivaatiosta vallata jokin resurssi itselleen. Van der Borg ym. (2015) päättelevät tällaisten tietojen helpottavan koirien käyttäytymisongelmien ratkaisemista, sillä kuten remmirähinän kohdalla, kyse ei yleensä ole aggressiivisuudesta, vaan sosiaalisesti jähmeästä elekielestä. Pitää toki paikkansa, että pentumaisen vilkas cockerspanieli ja virkaintoinen belgianpaimenkoira malinois voivat käyttää elekieltään aivan eri tavoin ja tällaista tutkimusta koirien temperamenttien vaikutuksesta elekieleen saamme luultavasti luettavaksi lähivuosina!

Schilder ym. (2014, 190) pitävät oleellisena myös sosiaalistamista ja ihmisen selkeää sekä johdonmukaista, palkitsemiseen perustuvaa toimintaa. Niiden avulla dominanssi osoitetaan parhaiten, mutta suhde ihmisen ja koiran välillä ei ole kuitenkaan dominanssista riippuvainen. Sinänsä dominanssia ei siis tarvitse ajatella suhteen lähtökohdaksi, meillähän on aina käsissämme valta päättää koiran elämän tapahtumista. Tutkijat kannustavat välittämään eteenpäin tällaista viestiä myös vanhentuneita käsityksiä toistaville ammattilaisille. He suosittelevat välttämään dominanssin korostamista koirien kanssa myös sen vuoksi, että konfliktit kuluttavat yhteistyöhön käytettävää aikaa ja voimia. Dominanssiin liitetään arkikäsityksissä virheellisesti ihmisen osalta väkivalta sekä koiran rankaiseminen ja pakottaminen ja koirien osalta aggressiivinen ja ihmisten normeihin sopimaton käyttäytyminen. Dominanssiin perustuva kouluttaminen sisältää siis valtavan määrän sisäisiä ristiriitoja. Tutkijaryhmä toivoo tuoreiden terveistensä tavoittavan koiraharrastajat koirien kouluttamisen ammattilaisten ja eläinlääkäreiden kautta, jotta ihmisillä olisi (erään kurssilaisenkin sanoin) enemmän onnellisia koiria.

Päivitetyn tiedon kuuleminen helpotti Tuomisen asennoitumista vastaantulijoiden mielipiteisiin ja värikkäisiin foorumikeskusteluihin. Dominanssi on siis epäoleellista ja sen lisäksi vielä väärinymmärrettyä. Näin ollen koulutustapojen sisäiset ristiriidat aiheuttavat myös ihmisille sisäisiä ristiriitoja. Eipä ihme, miksi eri menetelmistä käydään niin kovaa kädenvääntöä, usein ontuvin perusteluin ja vain harva kuulostaa olevan jotenkin tilanteen tasalla. Tuomisenkin koira saa monipuolista liikuntaa ja laadukasta ravintoa, sillä on ihmis- ja koirakavereita, se osaa monta temppua ja kasvattajan mukaan se on tervepäinen koira. Samanrotuiset koirat menestyvät kokeissa ja kilpailuissa, eivätkä niiden kaikkien omistajat ole erityisen kokeneita kouluttajia. Onko vika silti koiranomistajassa itsessään?

Tiede lokeroi, mutta ei kaikkia

Eläinten käyttäytymistä tutkivien tieteenalojen sisällä vastauksia etsitään usein tilastollisesti orientoituneilla tutkimusmenetelmillä, kuten kyselyillä, arvioinneilla, ja erilaisilla mittauksilla. Numeroita ja tilastoja pidetään yleisesti kovan tieteen aukottomina faktoina, vaikka sellaista tietoa voidaan tuottaa monin tavoin. Kyselytutkimusten avulla saadaan usein selville, millaista yleistietoa koirista ihmiset tarvitsevat. Esimerkiksi eräiden tv-sarjojen suosion myötä havaittiin tiettyjen väkivaltaisten menetelmien lisäävän koirien aggressiivisuutta. Yleensä populaariviihteessä peräänkuulutetaan tervettä järkeä ja silti tarvitaan tiedettä ja tutkimuksia, jotta ihmismassat uskoisivat esimerkiksi koiran potkaisemisen olevan huonoksi koiran hyvinvoinnille ja tekevän ihmisestä väkivaltaisemman. Voidaanko tämän perusteella jälleen todeta, että juurikin täsmällinen tiede tekee meille sitä tervettä järkeä?

Arvioitaessa rottweilereiden aggressiivisuutta eri tilanteissa tai sitä, onko bordercollie nopeimmin oppiva koirarotu, tarvitaan kuitenkin myös tilastollista vertailua. Näin voidaan myös havaita koirarotujen merkittäviä sisäisiä ja välisiä eroja, sillä tuskin kenelläkään olisi rottweileria, jos ne kaikki olisivat järjestään vaarallisia koiria. Miksi taas bordercollieilla on kouluttamisesta huolimatta käyttäytymisen ongelmia, vaikka niiden pitäisi olla niin nopeasti oppivia ja niiden koulutettavuuskin on hyvä? Miksi rottweileria ei suositella ensimmäiseksi koiraksi ja se on joissain tilastoissa pitbullin jälkeen vaarallisin koirarotu, vaikka samanaikaisesti sen koulutettavuus on tilastollisesti verrattain hyvä? Näin tarkkoihin kysymyksiin numerot ja käppyrät eivät aina vastaa, vaan tarvitaan lisää tutkimusta, tarkempia selityksiä tai laajempia kategorioita. Esimerkiksi Aspin, Fiksen, Nilssonin ja Strandbergin (2015) mukaan työkoirarodut ovat muita helpommin koulutettavissa, koska ne ovat leikkisämpiä ihmisten kanssa ja vähemmän pelokkaita ympäristön suhteen kuin ei-työkoirarodut. Suoranaisesti työkoirarodut eivät siis ole helposti koulutettavia, mutta niillä voi olla koulutusta helpottavia ominaisuuksia. Yleensä ne ovat myös seurakoirarotuja aktiivisempia, joten ne tarvitsevat määrällisesti enemmän leikkiä ja järjestettyä ohjelmaa. Jos ajatellaan artikkelin alussa mainittua fysiologista reaktiivisuutta, työkoiraroduilla sitä kannattaa purkaa leikin ja koulutuksen kautta. Hyvinvoinnin tasapaino voi siis näkyä hyvinkin helposti reaktiivisuuden lieventymisenä tai korostumisena.

Kysyin muutamilta kurssilaisilta, kuinka hyvin heidän tämänhetkiset koulutustaitonsa riittävät ratkaisemaan arjen tärkeimmän koulutusongelman. Vastausten keskiarvo osoitti 50 %:n riittävyyttä, josta voidaan siis arvioida heidän selviävän joka toisesta hankalasta tilanteesta onnistuneesti. Ihmiset kuitenkin asettavat itselleen erilaisia tavoitteita ja kun yhdelle 25 %:n riittävyys on tarpeeksi, toiselle 90 % on aivan liian vähän. Vaikuttavia asioita voivat olla esimerkiksi ihmisen asennoituminen koulutukseen, koiran fyysinen koko tai sen käyttäytymisen voimakkuus ja elinympäristö. Kyllähän rottweilerin leikkipureminen voi tuntua, näyttää ja kuulostaa vaarallisemmalta kuin tosissaan karjuvan pienen koiran. Yksilökohtaiset tarpeet voivat perustua myös koiran terveyteen, jolloin jokainen ongelmallinen hetki saattaa hidastaa koiran paranemista. Lisäksi ongelmaksi koetut asiat ovat usein tilapäisiä. Nämä kaikki tekijät asettavat kyselyhetkeen omat haasteensa.

Omia koulutustaitoja kartoittavan asiakaskyselyni vastaajat olivat harjoitelleet koirien kouluttamista keskimäärin 10 vuotta ja kokivat osaavansa hyvin 25 erilaista tekniikkaa. He myös useimmiten etsivät vain yhtä uutta tekniikkaa ongelmien ratkaisuksi. Hajonta oli kokemuksen pituudesta huolimatta hyvin vähäistä kaikissa muissa vastauksissa kuin omien taitojen riittävyydessä. Olisiko kiinnostavaa tietää, mitä niissä koulutustilanteissa todella tapahtuu ja mitä asialle voisi tehdä? Juuri näiden seikkojen vuoksi improvisaatiotaidot ovat koirien kouluttamisessa niin ensiarvoisen tärkeässä asemassa.

Tilastot ja numerot jättävät paljon tärkeää ja kiinnostavaa informaatiota ulkopuolelleen, kun toivottua hitaammin oppivat bordercolliet tai ympäristölleen ja itselleen turvalliset rottweilerit eivät kaikki mahdukaan samaan lokeroon ja osoittaudu median värikkäästi stereotyypittämiksi rotunsa edustajiksi. Tähän mennessä jokainen koiraihminen ymmärtääkin jo ”normaalin” koiran käsitteen ja valmiiksi käsikirjoitetun arjen silkan mahdottomuuden.

Sosiaalinen media ja erilaiset koiraharrastamiseen erikoistuneet ryhmät ovatkin nykyisin suosittuja paikkoja kertomuksille, joita jokainen keskusteluun osallistuja saa rakentaa ja tulkita järjestäytyneesti ja kohti ymmärrystä tilanteesta. Jokainen kuitenkin tulkitsee kertomuksia omista lähtökohdistaan, joten väärinymmärrysten mahdollisuus on aina olemassa. Olisiko sittenkin selkeämpää vain numeroida ilman tarkempia selityksiä, montako onnistunutta toistoa tänään tuli ja siten vertailla oman koiran osaamista toisiin? Pitäisikö unohtaa ne yksityiskohdat ja monet muuttujat, jotka tilannetta ohjailivat? Mikä teki remmirähinän kouluttamisesta näin monimutkaista, että se saa ihmiset opiskelemaan eri koulutusasteilla, harjoittelemaan kouluttamista vuosikausia ja tekemään jopa työuria kouluttajina?

Kerromme itsestämme, kun kerromme koiristamme

Kertomus on Matti Hyvärisen (2010, 142) mukaan tilanteellinen esitys, joka rohkaisee vastaanottajia tekemään päätelmiä tapahtumien ajallisesti jäsentyneestä kulusta. Kertomuksessa tapahtumat johtavat myös johonkin häiriöön, epätasapainoon tai ristiriitaan, mutta tarjoten ymmärryksen siitä, millaista on kokea ja käydä läpi tällainen epäjärjestys. Epäjärjestyksellä voidaan tarkoittaa koirien koulutustilanteista kerrottaessa esimerkiksi ennalta ajatellun suunnitelman yllättävää muuttumista koiran viretilan muutosten tai ympäristön houkutusten vuoksi. Kertomuksiin arkisten taitojen opettamisesta koirille liitetäänkin usein kokemuksia tällaisista ristiriidoista. Ensinnä kokemuksia punnitaan onnistumisen ja epäonnistumisen akselilla, jota seuraa emotionaalinen ja tarkempi kuvaus onnistumisen tai epäonnistumisen kokemisesta.

Kertomuksista saattaa paistaa läpi, kuinka harjoituksen lähtökohtana on ollut odottaa ristiriitatilanteita, aiempiin kokemuksiin perustuvia epäonnistumisia. Kun kerromme jotain koiristamme, kerromme samalla paljon itsestämme. Kerromme omaa tarinaamme ja toisinaan ihmiset saattavat kertoa konfliktien puuttumisesta osana koulutuksen mukanaan tuomaa myönteistä elämänmuutosta, kuten tässä erään kurssilaisen some-päivityksessä:

Onnistumisen tai epäonnistumisen kerronnan avulla muut ihmiset saavat hyvän käsityksen siitä, millaisia ihmisiä me todella haluamme koirillemme olla – ja monet valikoivatkin parhaat treenikaverinsa juuri tällaisen kerronnan perusteella. Jo yksittäisten, lyhyiden some-päivitysten perusteella voi saada paljon lisäintoa omien tavoitteiden saavuttamiseen.

Onko kaikenlaisten asioiden opettaminen koirille improvisointia ja vaatii tilannetajua? Voidaanko ajatella, että jokainen harjoitus on kuin kouluttajan live-esiintyminen koiralle? Kertooko kouluttajan ymmärryksestä jotain jo se, millaisen kertomuksen hän kielellisesti koirasta ja kouluttamisesta itselleen ja muille ihmisille muodostaa? Rakentuuko motivaatiomme niin voimakkaaksi juuri sen vuoksi, että saamme harjoitella koirien kanssa aina jotain tarpeellista?

Lopuksi

Tuominen Tampereelta huomaa kuulleensa paljon toisten ihmisten kokemuksista, joita on yritetty tarjota koulutusneuvoina. Ei hän olekaan kokeillut vielä kaikkea, koska nyt hän vasta havahtuu omaan osaamistasoonsa. Hänen koulutustarpeensa edellyttää ”mustan vyön taitoja”, mutta taidot ovat vielä kaukana siitä, kuten monella muullakin. Miten hän olisikaan voinut onnistua, jos rankaisut ovat olleet satunnaisia ja tunnepitoisia oman epäonnistumisen seurauksena, palkkiot mekaanista nakinpalojen asentamista koiran kitalakeen, huomio on ollut naapurin sedän itse määrittelemässä dominanssissa ja interaktio koiran kanssa vaatisi enemmän leikkiä, ulkona harjoittelua ja tavoitekäyttäytymisen alkeiden perusteellista opettamista? Improvisaatio on olemassa olevien taitojen käyttämistä, ei niiden hatusta vetämistä muiden ihmisten arkikokemusten pohjalta. Eräs valmennusryhmäläinen oivalsi hienosti improvisaation tärkeän ulottuvuuden, sillä juuri me ihmiset olemme koirille väline sopeutua ihmisten yhteiskuntaan, ihmisten kanssa eläviksi koiriksi.

Ihminen ja koira muodostavat interaktiosuhteen, jossa molempien käyttäytyminen valikoituu yhteistyöhön sopivaksi ajan ja kokemusten perusteella. Oleellisia osatekijöitä etsittäessä monet ihmiset kuitenkin kertovat harhailevansa eri menetelmien ja selitysten seassa ja menettävänsä tärkeää harjoitusaikaa tämän oppimisprosessin aikana. Näin ollen Tuominenkin on kuvitteellinen henkilö, jonka kertomuksessa yhdistyy satoja asiakkaiden kanssa käytyjä keskusteluja. Kysymykset voivat olla eri tavoin muotoiltuja, mutta ihmiset aloittelijoista ammattilaisiin arvuuttelevat samojen asioiden äärellä.

Toimimme vuorotellen ja samanaikaisesti ja meidän täytyy pitää koiriemme kanssa yhtä, jotta koulutustilanne olisi molemmille reilu asetelma. Koiramme ovat osa käsitystä itsestämme ja niiden kohteluun heijastamme sen, millaisina ihmisinä haluamme tulla nähdyiksi. Hyvä interaktiosuhde koiraan näkyy ja tuntuu koulutuskentillä tuloksiakin tärkeämpänä kehittymisen ja onnistumisen mittarina, koska kertomuksena se on koko elämän mittainen ja ennen kaikkea omistautuneen harjoittelun kautta ansaittu.

Lähteet

Asp, Helena & Fikse, Willem & Nilsson, Katja & Strandberg, Erling. 2015. Breed differences in everyday behaviour of dogs. Applied Animal Behaviour Science 169:69–77.

Berliner, Paul F. 1994. Thinking in jazz: The infinite art of improvisation. The University of Chicago Press.

Cerwonka, Allaine & Malkki, Liisa H. 2008. Improvising theory: Process and temporality in ethnographic fieldwork. University of Chicago Press.

Hyvärinen, Matti. 2010. Eletty kertomus ja luonnollinen narratologia. Teoksessa Hatavara, Mari & Lehtimäki, Markku & Tammi, Pekka (toim.) Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia. Helsinki: Gaudeamus Helsinkin University Print. 131–157.

Mongillo, Paolo & Adamelli, Serena & Pitteri, Elisa & Marinelli, Lieta. 2014. Reciprocal attention of dogs and owners in urban contexts. Journal of Veterinary Behavior 9:158–163.

Schilder, Matthijs B.H. & Vinke, Claudia M. & van der Borg, Joanne A.M. 2014. Dominance in domestic dogs revisited: useful habit and useful construct? Journal of Veterinary Behavior 9:184–191.

van der Borg, Joanne A.M., Schilder, Matthijs B.H., Vinke, Claudia M., de Vries, Han 2015. Dominance in domestic dogs: A quantitative analysis of its behavioural measures. PLoS ONE 10(8):e0133978. Verkkolähde: http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0133978 (haettu 27.8.2015).

You, JeongAe. 2009. Teaching beginning dance classes in higher education: Learning to teach from an expert dance educator. International Journal of Education & the Arts 10(23). Verkkolähde: http://www.ijea.org/v10n23/v10n23.pdf (haettu 27.8.2015).