Rakkaudesta lajiin: koira

Julkaistu 2.1.2018 | Kirjoittanut Jirka Vierimaa

Koira on jalostuksen myötä muodostunut nopeimmaksi maalla eläväksi nisäkkääksi yli maratonin mittaisilla matkoilla (Lord et al., 2017). Esimerkiksi pisimpiä valjakkokilpailuja juoksevien koirien kestävyys on omaa luokkaansa. Ne juoksevat jopa kuusi maratonia päivässä yhden viikon ajan – silti keskinopeutta pystytään edelleen kasvattamaan. Näille yksilöille juokseminen on kuin leikkiä, johon niillä on valtava tai jopa järjetön tarve.

Koiratutkimuksen ja koira-arjen välille rakennetaan jatkuvasti uusia siltoja. Tieteellisen tutkimuksen avulla pyritään valottamaan kokonaiskuvaa esimerkiksi siitä, mihin suorituskyvyn äärilaitoja tavoitteleva koiranjalostus johtaa. Koirien maanläheisyys ja ihmisen kiintyminen lemmikkikoiraan kiinnittävät ihmisen huomion arjen elämiseen koiran kanssa. Siksi koiran nopea muuttuminen eläinlajina ja yhtä nopeasti kehittyvät tutkimustietoon pohjautuvat käsitykset koirista voivatkin jäädä huomaamatta. Ihminen saattaa tahattomasti estää oman koiransa tarpeiden ja oikeuksien täyttymisen, sillä koirat eivät jousta niille jalostuneista tarpeista.

Tämän artikkelin avulla pyrin osoittamaan, että hyvä koiranelämä edellyttää riittävän varhaisia pentuaikana järjestettyjä kokemuksia sekä koiran kanssa aikaansa jakavan ihmisen. Niillä kahdella osatekijällä on kauaskantoiset vaikutukset. Muutoin tarjoamamme korkea elintaso kasvattaa vain koiran vatsaa.

Inhimillistämiselle on sijansa

Jokainen on varmasti kuullut inhimillistämisen olevan huonoksi koirille, mitä se ei kuitenkaan yksiselitteisesti ole. Juuri inhimillistämisen avulla voidaan tunnistaa, kuinka koiratkin tuntevat kipua, iloa, vihaa ja pelkoa. Inhimillistämisen johdosta koirien kipua hoidetaan sairauksien varhaisemmissa vaiheissa, niiden kanssa elämistä pyritään perustamaan ilon kokemusten tarjoamiselle ja niitä ei altisteta tahallisesti pelkäämiselle. Yhtä lailla “sikamaisesti” käyttäytyvän ihmisen eläimellistäminen ja lapsenomaisesti leikkivän seurakoiran inhimillistäminen ovat osa sitä puhekielisten tulkintojen skaalaa, jota oman lajin ja toislajisten eläimien kanssa päivittäin toteutamme. Inhimillistämisestä puhuttaessa tulisi aina tähdentää, halutaanko sillä ilmaista ihmisen toiminnallisia valintoja vai asenteellisia puhetapoja – nämä saattavat nimittäin olla myös ristiriidassa keskenään.

Koiran paikka ihmisten maailmassa on pitkästä historiastaan päätellen pysyvä, mutta ei lainkaan yhtenäinen. Keskiajalla ihmiset rankaisivat koiria varastamisesta ja muusta rikollisesta toiminnasta, mutta antoivat niille samalla inhimillisiä oikeuksia, kuten mahdollisuuden elää rakastettuna perheenjäsenenä (ks. esim. Serpell, 2017). Koirilla katsotaan olevan kyky moraaliseen toimijuuteen, vastuun kantamiseen ja toisen asemaan asettumiseen, minkä vuoksi niiden leikkikäyttäytyminen onkin koiratutkijoiden kestosuosikki (Rooney et al., 2000; Bradshaw et al., 2015).

Maailman erilaisista näkökulmista käsin koirissa nähdään sekä ylistettäviä että halveksuttavia ominaisuuksia, aivan kuten ihmisissäkin. Esimerkiksi meillä Suomessa ihmisiin kohdistuva aggressiivisuus on yksi koiran ei-halutuimmista käyttäytymisistä (Koski & Bäcklund, 2014) ja se voi jopa rikkoa kokonaisia perheitä. Koska käsitykset ja tulkinnat koirien käyttäytymisestä ovat vaihdelleet niin suuresti eri aikakausina ja eri paikoissa, on erityisen tärkeää tutkia koiria omana tutkimuskohteenaan.

Dominanssi menee koirilla ja ihmisillä yli hilseen

Koiria on tutkittu omana lajinaan ilman susiin tai ihmisiin vertaamista vasta lyhyen aikaa. Koirien käyttäytymisen tarkempi tutkiminen noudattelee samoja suuntia kuin muiden eläinlajien, jolloin se toisinaan ajautuu samoihin teoreettisiin umpikujiin. Dominanssi on yksi hyvä esimerkki tällaisesta (Strum & Latour, 1987; Westgarth, 2015; Bradshaw et al., 2016).

Hierarkkisen arvojärjestyksen muodostuminen ihmisen ja koiran välille on hyvin tulkinnanvaraista. Dominanssi on olemassaolonsa epäselvyydestä ja sen epävarmasta soveltuvuudesta koiriin huolimatta kuitenkin livahtanut koiraihmisten arkiajatteluun ilman termin sisällön, kehityksen ja käytettävyyden ymmärtämistä (ks. esim. McGreevy et al., 2012). Koiratutkijoiden puoltavasta tai kieltävästä näkökulmasta riippumatta he ovat yhtä mieltä siitä, että dominanssiajattelun siirtäminen koirien koulutukseen on johtanut koirien hyvinvoinnille haitallisten koulutusmenetelmien käyttämiseen (Bradshaw et al., 2009; Schilder et al., 2014; Westgarth, 2015; Ziv, 2017). Koiranomistajien taidot vaihtelevat niin laajasti, että heidän arvioitaan koulutusmenetelmien vaikutuksista ja käyttäytymisongelmien ennakoimisesta ei aina voida huomioida tutkimuskäytössä (ks. esim. Stephen & Ledger, 2007; Rooney et al., 2016; Reisner, 2017).

Valitettavasti tieteellisen tutkimuksen avaaminen suurelle yleisölle on hidasta. Dominanssista ehti muodostua 1980- ja 1990-luvuilla kaupallinen keino koiran omistajaan kohdistuvan aggressiivisuuden selittäjäksi (ks. esim. Reisner, 2017). Kaupallisuus tai yksinkertaiset perustelut eivät sinällään ole huono asia, mutta niitä on tässä yhteydessä käytetty kuluttajia vakuuttavina keinoina oikeuttamaan ihmisen aggressiivisuutta koiraa kohtaan ilman vastuuta koiran hyvinvoinnista. Käytännössä dominanssiaggressioon on opastettu vastaamaan kovemmalla aggressiolla ja koiraa useammin. Tällaisten lähestymistapojen myötä koiranomistajien on havaittu joutuvan useammin purematapaturmiin omien koiriensa kanssa (Herron, 2009). Keskiajalta tuttu lähestymistapa koiran ei-haluttuun käyttäytymiseen sai käytännössä vain uuden nimen. Nyt dominanssiajattelun jälkeisen aikakauden alussa voi huomata, kuinka tuore tieteellinen tutkimus tulee mullistamaan koirien oikeudet arkielämän tasolla.

Susienkin keskinäisistä konflikteista tiedetään, että ne pystyvät eläinlajina hyödyntämään konflikteja yhteisymmärryksen luomisessa. Ylipäätään niille kehittyy taitoja koiria monimuotoisempaan yhteistyöhön. (Marshall-Pescini et al., 2017). Nämä sosiaaliset taidot koskevat kuitenkin vain susien lajinsisäistä käyttäytymistä, eivätkä ne ole nähtävillä ihmisten ja koirien tai edes koirien välisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Saksanpaimenkoira esimerkkinä käytännönläheisestä tutkimuksesta

Käytän seuraavaksi esimerkkirotuna saksanpaimenkoiraa, joka on rotuna yleinen ja monikäyttöinen. Se esiintyy ihmistä vakavasti vahingoittaneiden koirien tilastojen kärkipäässä (ks. esim. Creedon & Súilleabháin, 2017), mutta rodun käyttäytymistä tai persoonallisuutta tutkineet eivät puhu sanallakaan dominanssista (ks. esim. Ruefenacht et al., 2002; Meyer et al., 2012; Arvelius et al., 2014). Dominanssi-käsitteen käyttäminen tai käyttämättä jättäminen ei selitä tapaturmia, niiden vakavuutta tai muuta niiden esiintyvyyttä – ei arjessa eikä tieteessä. Sen sijaan näyttäisi siltä, että saksanpaimenkoirien pelkoreaktiot ovat esimerkiksi labradorinnoutajiin verrattuna hyvin voimakkaita jo viiden viikon iässä. Dominanssin sijaan voidaankin kääntää huomio rodun pentuaikaan ja siihen pohjautuvaan elinkaareen.

90 %:lla saksanpaimenkoirien pennuista havaittiin jo 5-viikkoisena melko voimakasta tai hyvin voimasta pelkoa, kun labradorinnoutajilla vastaava luku oli 4 % (Lord et al., 2017). Tällaisten lukujen tasoittaminen edellyttää uusiin sosiaalistamisohjelmiin (ks. esim. Vaterlaws-Whiteside & Hartmann, 2017) tutustumista ja pentujen huolellista haju- ja äänimaailmaan totuttamista aivan ensimmäisistä elinviikoista alkaen (ks. esim. Lord, 2013). Sosiaalistamisen aloittaminen luovutusiässä voi siis olla liian myöhäistä, jos lähes puolet pennun elämästä on jo perustunut pelkäämisen oppimiseen. Haluan painottaa, ettei kyse ole tässä tapauksessa perinnöllisestä arkuudesta, vaan pelkokauden alkamisajankohdan vaihtelusta rotujen välillä. Lisäksi jo pentuajan ravinnolla voidaan muuttaa koiran “hermorakenteeksi” leimattua käyttäytymistä kahdessa viikossa (Wilsson, 2016) eli monet muutkin uskomukset persoonallisuuden pysyvyydestä lienevät erheellisiä. Kaikki tämäntyyppiset tieteellisessä tutkimuksessa havaitut kehityskulut jäisivät täysin huomaamatta, jos ihmisten huomio pysyisi dominanssissa.

Koiran elämän varhaisiin kokemuksiin ja niiden elinkaarivaikutukseen kiinnitetään vielä yleisesti ottaen melko vähän huomiota. Tärkeimmät lajienväliset sosiaaliset siteet rakentuvat koiranpennuilla jo neljän viikon iässä (Cairns & Werboff, 1967; Fox, 1969; Freedman et al., 1960; Stanley & Elliot, 1962), jolloin koiran tulisi tutustua tulevan elämänsä eläinlajeihin. Hajumaailman avulla pennuille voi tarjota loppuelämän kannalta merkittäviä kokemuksia jo viikkoja aiemmin. Koirat esimerkiksi tuntevat oman hajunsa ja ne voivat ikään kuin peilata itseään hajuaistin avulla (Bekoff, 2001; Horowitz, 2017). Pennut oppivat tuntemaan myös lähimpien eläinkontaktiensa hajut, jolloin tutustumista uusiin yksilöihin voidaan tehdä harkitusti jo ennen silmien avautumista. Jos koiran halutaan olevan aikuisena itsevarma, aloitekykyinen ja osallistuva, harjoittelu kannattaa aloittaa todella varhain. Muutoin kaikesta arkisesta tulee helposti osa suurta ohjelmanumeroa.

Oma koti (voi olla) kullan kallis

Koiran dominoivina pidetyt ominaisuudet jäävät siis auttamatta oppimisen, kokemusten ja ympäristön jalkoihin. Myös koiran eleiden leimaaminen oman ihmisen kanssa toivottua tai ei-toivottua hierarkiaa kuvaaviksi saattaa perustua liian yksinkertaistaviin päätelmiin (ks. esim. van der Borg et al., 2015). Itsevarma ja koulutuksessa menestyvä koira voi elehtiä aivan samalla tavalla kuin ongelmakäyttäytyvä yksilö. Dominanssia määritellessä koiran käyttäytymisellä ei siis välttämättä ole itsessään mitään merkitystä, vaan sitä ympäröivällä tilanteella ja sen seurauksilla. Eli niillä asioilla, jotka ovat täysin ihmisen muutettavissa ja kuuluvat oppimisen piiriin.

Ylipäätään koiran elinolojen sopivuutta voi olla todella vaikeaa arvioida oman koiran kohdalla. Esimerkiksi koiran jatkuva liikkuminen ja ääntely sisätiloissa, itsensä nuoleminen, ylivalppaus ja ulosteiden syöminen ovat pitkittyneen stressin oireita (ks. esim. Hubrecht et al., 2017) ja muuttuvat nopeasti koiralle jopa pakko-oireita muistuttaviksi tavoiksi. Kaiken epänormaalilta tuntuvan käyttäytymisen kohdalla tulisi aloittaa rajanvedosta, että kyse ei ole koiran dominoivasta tai muutoin hankalasta luonteesta tai persoonallisuudesta. Kyse on hyvinvoinnista, jonka lähtökohtia voidaan parantaa koiran omassa kodissa.

Ulkoisilta piirteiltään pentumaiset laumanvartijakoirat tarjoavat huvittavan esimerkin koirien huolettomuudesta. Työssään ne onnistuvat keskeyttämään saalistavien petojen aikeet niin piirittämisen kuin ystävällisen tervehtimisen tai leikkikumarrusten avulla (Lord et al., 2009; Lord et al., 2017). Laumanvartijakoirien käyttäytyminen ei välttämättä muistuta lainkaan ovikellolle haukkuvan lemmikin tapaa vahtia. Ylipäätään koirat rotutyypistä riippumatta eivät näytä kiinnittävän huomiota suhteelliseen kokoonsa riskien arvioinnissa (ks. esim. Bradshaw & Lea, 1993). Tämä ominaisuus voi aiheuttaa ihmisen silmin uhkarohkeitakin tilanteita, kuten vaikkapa jos pienikokoinen koira lähtee juoksukilpailuun isojen koirien kanssa.

Anna koiralle mahdollisuus oivaltaa!

Koirat eivät voi päättää elinoloistaan, mutta ne etsivät aina mahdollisimman vaikuttavaa palautetta. Yleisesti ottaen kaikki koiraeläimet ovat uskomattoman kekseliäitä ja sinnikkäitä silloin, kun ne pyrkivät itse saavuttamaan tarvitsemansa.

Tästä linkistä voit katsoa lyhyen videon Sterling-dingon luovasta keinosta ylettyä ulottumattomissa olevaan ruokapalkkioon.

Tool use by Sterling the dingo

Ihmisten kutsuminen vitsikkäästi koiriensa palvelijoiksi tai henkilökunnaksi pitänee melko tarkasti paikkansa. Koirat, kuten lemmikkeinä pidettävät dingotkin, nimittäin oppivat käyttämään erilaisia työkaluja (ks. esim. Smith et al., 2012; Carballo et al., 2016; Fukuzawa & Hashi, 2016), joiden joukkoon ihminenkin voidaan laskea (ks. esim. Miklósi et al., 2003; Gácsi et al., 2005; Wallis et al., 2015). Koirien elinolot edesauttavat sitä, että ne oppivat käyttämään ihmistä apuvälineenä esimerkiksi ulos pääsemiseen tuijottamalla tätä hiljaisesti eteisessä istuen. Kohtisuoran tuijottamisen oppiminen ei-uhkaavaksi kommunikaation välineeksi on ollut mahdollisesti yksi koiran kesyyntymisen peruspilareista (ks. esim. Johnston et al., 2017). Ihmisen kanssa eläessä katseen kohteeksi joutumista kun ei voi välttää.

Jokainen hetki voimistaa kiintymystä

Koira voidaan kokea jopa toista ihmistä voimakkaampana pysyvän kiintymyksen ja turvallisuuden lähteenä. Avustajakoirien käyttäminen on lisännyt käyttäjien itsenäisyyttä, turvallisuuden tunnetta ja kokemusta paremmasta elämänhallinnasta (Fairman & Huebner, 2001). Lisäksi terveydenhuollon henkilökunta on kokenut koirien lisänneen työssä viihtymistä ja henkilökohtaisia tietoisuustaitoja (Hediger, K. & Hund-Georgiadis, 2017). Ainoastaan romanttiset ihmissuhteet voivat ohittaa koiran tärkeyden, mutta tällöinkin koirat ovat kilpailussa vahvoilla. Koiraihmiset kertovat saavansa toisilta ihmisiltä ihailua ja välineellistä apua, mutta koirat ovat tarjonneet heille pysyvämpää kumppanuutta ja luotettavampaa yhteistyötä. Koiran ehdottomaksi koettu kiintymys saattaa myös selittää osaltaan, miksi ihmiset voivat kohdistaa vihaisuuttaan lemmikkikoiriin rikkomatta suhdettaan niihin kokonaan (Serpell, 2017). Koiran tärkeä rooli ihmisen apurina näkyy jopa yliedustettuna monissa tutkimuksissa, vaikka maailman miljardista koirasta työhön ja metsästykseen käytetään vain murto-osaa ja rotukoirat ovat pääosin viimeisimpien vuosisatojen keksintöjä (Larson et al., 2012).

On huomionarvoista, että kiintymystä lisää ensisijaisesti yksin tai ilman lapsia eläminen sekä oman lemmikkikoiran kanssa vietetty aika ihmisen iästä riippumatta. Jo valmiiksi kiireiseen elämään hankittu koira saattaa tosin tuntua ylimääräiseltä, mutta silloinkin siitä luopuminen koetaan usein vaikeaksi.

Koira liikuttaa myös fyysisesti

Koiran seura kannustaa ihmisiä säännölliseen liikuntaan (Garcia et al., 2015) ja johtaa kasvavaan vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa (Fairman & Huebner, 2001). Koirat tekevät aikuisista ihmisistä leikkisämpiä ja jopa kolmasosa arkisista lenkeistä saattaa kulua koiran kanssa leikkien. 80 % ruotsalaisista koiranomistajista vastasi jo 1970-luvun lopussa koirien olevan heille tärkeitä, koska koiran seurassa saa mahdollisuuden leikkimiseen (ks. esim. Hart & Yamamoto, 2017). Tosin korkeaenergiset ruoat ja herkut yhdistettynä vähäiseen ja yksitoikkoiseen hihnaliikuntaan tasaisella alustalla näyttävät tehneen ylipainoisiksi noin 50 % eurooppalaisista (International Federation of Animal Health Europe) ja 54 % yhdysvaltalaisista koirista (Association for Pet Obesity Prevention). Yhdeksi keskeiseksi syyksi on kerrottu rajalliset liikuntamahdollisuudet koiran kanssa (ks. Hubrecht et al., 2017).

Me ihmiset saatamme tosin puhua leikkimisestä tylsämielisesti vain hölkkäämisenä tai kepin heittelynä. Yhtä lailla olohuoneen lattialla venyttely, pölyjen pyyhkiminen tai hidas koiran perässä käveleminen talutushihna heiluen voivat näyttää koiralle leikkiinkutsuilta. Tuntuukin aivan päivänselvältä, että koirat tekevät kaikkensa herättääkseen ihmisissä innon leikkimiseen. Me luultavasti käyttäydymme koirien näkökulmasta usein varsin viihdyttävästi.

Lopuksi

30 vuotta sitten koirat sitouttivat omistajiaan tiiviiseen vuorovaikutukseen lähes 20 tuntia viikossa (ks. esim. Hart & Yamamoto, 2017). Koulutusmenetelmien kehittymisen, koiramäärän kasvun ja koirien aktiivisuuden myötä tämän määrän toivoisi vain kasvavan ajan myötä. Ainakin meillä ihmisillä on käytössämme aiempaa enemmän mahdollisuuksia, välineitä ja taitoja!

Koirat ovat meille läheisempiä ja ne suhtautuvat myönteisemmin maailmaan, kun annamme niille aikaamme oleskelun, liikunnan ja leikin muodossa. Niitä asioita tulisi tarkastella koirien oikeuksina ja lajityypillisinä tarpeina, joita ei voi korvata millään muilla vaihtoehdoilla.

© Jirka Vierimaa. Tekstin kopioiminen vain kirjoittajan luvalla.

Lähteet:

Adell-Bath, M. & Krook, A. & Sandqvist, G. & Skantze, K. (1979) Do we need dogs? A study of dogs’ social significance to man. Gothenburg:University of Gothenburg Press.

Arvelius, P. & Strandberg, E. & Fikse, W.F. (2014) The Swedish Armed Forces temperament test gives information on genetic differences among dogs. Journal of Veterinary Behavior: Clinical Applications and Research 9(6):281–289.

Bekoff, M. (2001). Observations of scent-marking and discriminating self from others by a domestic dog (Canis familiaris): Tales of displaced yellow snow. Behavioural Processes, 55(2):75-79.

Bradshad, J.W.S. & Lea, A.M. (1993) Dyadic interactions between domestic dogs during exercise. Anthrozoös 5:245–253.

Bradshaw, J.W.S. & Blackwell, E.J. & Casey, R.A. (2009) Dominance in domestic dogs – useful construct or bad habit? Journal of Veterinary Behavior 4:135–144.

Bradshaw, J.W.S. & Pullen, A.J. & Rooney, N.J. (2015) Why do adult dogs ’play’? Behavioural Processes 110:82–87.

Bradshaw, J.W.S. & Blackwell, E.J. & Casey, R.A. (2016) Dominance in domestic dogs – A response to Schilder et al. (2014). Journal of Veterinary Behavior: Clinical Applications and Research 11:102–108.

Cairns, R.B. & Werboff, J. (1967) Behavioral development in the dog: an interspecies analysis. Science 158:1070–1072.

Carballo, F. & Freidin, E. & Casanave, E. & Bentosela, M. (2016) Following human pointing: Where do dogs (Canis familiaris) look at to find food? Behavioural Processes 128:37–40.

Creedon, N. & Súilleabháin, P.S.Ó. (2017) Dog bite injuries to humans and the use of breed-specific legislation: a comparison of bites from legislated and non-legislated dog breeds. Irish Veterinary Journal: https://irishvetjournal.biomedcentral.com/track/pdf/10.1186/s13620-017-0101-1?site=irishvetjournal.biomedcentral.com.

Fairman, S.K. & Huebner, R.A. (2001) Service dogs: a compensatory resource to improve function. Occupation Therapy in Health Care 13:41–52.

Fox, M. (1969) Behavioral effects of rearing dogs with cats during the “critical period of socialization”. Behaviour 35:273–280.

Freedman, D.G. & King, J.A. & Elliot, O. (1960) Critical period in the social development of dogs. Science 133:1016–1017.

Fukuzawa, M. & Hashi, A. (2016) Can we estimate dogs’ recognition of objects in mirrors from their behavior and response time? Journal of Veterinary Behavior 17:1–5.

Gácsi, M. & Gyori, B. & Miklósi, A. & Virányi, Z. & Kubinyi, E. & Topál, J. & Csányi, V. (2005) Species-specific differences and similarities in the behavior of hand-raised dog and wolf pups in social situations with humans. Developmental psychobiology 47(2):111–122.

Garcia, D.O. & Wertheim, B.C. & Manson, J.E. & Chlebowski, R.T. & Volpe, S.L. & Howard, B.V. & Stefanick, M.L. & Thomson, C.A. (2015) Relationships between dog ownership and physical activity in postmenopausal women. Preventive Medicine 70:33–38.

Hart, L.A. & Yamamoto, M. (2017) Dogs as helping partners and companions for humans. Teoksessa James Serpell (toim.) The Domestic Dogs. Its Evolution, Behavior and Interactions with People. Second Edition. Cambridge: Cambridge University Press, 271–299.

Hediger, K. & Hund-Georgiadis, M. (2017) Animal-assisted therapy in the view of staff members before and after implementation in a rehabilitation clinic. Human-Animal Interaction Bulletin 5(2):61–73.

Herron, M.E. & Shofer, F.S. & Reisner, I.R. (2009) Survey of the use and outcome of confrontational and non-confrontational training methods in client-owned dogs showing undesired behaviors. Applied Animal Behaviour Science 117(1–2):47–54.

Horowitz, A. (2017) Smelling themselves: Dogs investigate their own odours longer when modified in an “olfactory mirror” test. Behavioural Processes 143:17–24.

Hubrecht, R. & Wickens, S. & Kirkwood, J. (2017) The welfare of dogs in human care. Teoksessa James Serpell (toim.) The Domestic Dogs. Its Evolution, Behavior and Interactions with People. Second Edition. Cambridge: Cambridge University Press, 271–299.

Johnston, A.M. & Turrin, C. & Watson, L. & Arre, A.M. & Santos, L.R. (2017) Uncovering the origins of dog–human eye contact: dingoes establish eye contact more than wolves, but less than dogs. Animal Behaviour 133:123–129.

Koski, L. & Bäcklund, P. (2015) On the fringe: The positions of dogs in Finnish dog training culture. Society & Animals 23(1):24–44.

Larson, G. & Karlsson, E.K. & Perri, A. (2012) Rethinking dog domestication by integrating genetics archeology and biogeography. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America 109:8878–8883.

Lord, K. & Feinstein, M. & Coppinger, R. (2009) Barking and mobbing. Behavioral Processes 81:358–368.

Lord, K. (2013) A comparison of the sensory development of wolves (Canis lupus lupus) and dogs (Canis lupu familiaris). Ethology 119:110–120.

Lord, K. & Schneider, R.A. & Coppinger, R. (2017) Evolution of working dogs. Teoksessa James Serpell (toim.) The Domestic Dogs. Its Evolution, Behavior and Interactions with People. Second Edition. Cambridge: Cambridge University Press, 42–66.

Marshall-Pescini, S. & Cafazzo, S. & Virányi, Z. & Range, F. (2017) Integrating social ecology in explanations of wolf–dog behavioral differences. Current Opinion in Behavioral Sciences 16:80–86.

McGreevy, P.D. & Starling, M. & Branson, N.J. & Cobb, M.L. & Calnon, D. (2012) An overview of the dog-human dyad and ethograms within it. Journal of Veterinary Behavior 7:103–17.

Meyer, F. & Schawalder, P. & Gaillard, C. & Dolf, G. (2012) Estimation of genetic parameters for behavior based on results of German Shepherd Dogs in Switzerland. Applied Animal Behaviour Science 140(1–2):53–61.

Miklósi, A. & Kubinyi, E. & Topál, J. & Gácsi, M. & Virányi, Z. & Csányi, V. (2003). A simple reason for a big difference: Wolves do not look back at humans, but dogs do.  Current biology 13(9):763-766.

Reisner, I. (2017) The learning dog: A discussion of training methods. Teoksessa James Serpell (toim.) The Domestic Dogs. Its Evolution, Behavior and Interactions with People. Second Edition. Cambridge: Cambridge University Press, 210–226.

Rooney, N.J. & Bradshaw, J.W.S. & Robinson, I.H. (2000) A comparison of dog–dog and dog–human play behaviour. Applied Animal Behaviour Science 66(3):235–248.

Rooney, N.J. & Clark, C.C.A. & Casey, R.A. (2016) Minimizing fear and anxiety in working dogs: A review. Journal of Veterinary Behavior: Clinical Applications and Research 16:53–64.

Ruefenacht, S. & Gebhardt-Henrich, S. & Miyake, T. & Gaillard, C. (2002) A behaviour test on German Shepherd dogs: heritability of seven different traits. Applied Animal Behaviour Science 79(2):113–132.

Schilder, M.B.H. & Vinke, C.M. & van der Borg, J.A.M. (2014) Dominance in domestic dogs revisited: Useful habit and useful construct? Journal of Veterinary Behavior 9(4): 184–191.

Serpell, J. (2017) From paragon to pariah: Cross-cultural perspectives on attitudes to dogs. Teoksessa James Serpell (toim.) The Domestic Dogs. Its Evolution, Behavior and Interactions with People. Second Edition. Cambridge: Cambridge University Press, 300–315.

Smith, B.P. & Appleby, R.G. & Litchfield, C.A. (2012) Spontaneous tool-use: An observation of a dingo (Canis dingo) using a table to access an out-of-reach food reward. Behavioural Processes 89(3):219–224.

Stanley, W.C. & Elliot, O. (1962) Differential human handling as reinforcing events and as treatments influencing later social behavior in basenji puppies. Psychological Reports 10:775–788.

Stephen, J. & Ledger, R. (2007) Relinquishing dog owners’ ability to predict behavioral problems in shelter dogs post adoption. Applied Animal Behaviour Science 107(1–2):88–99.

Strum, S.S. & Latour, B. (1987) Redefining the social link: from baboons to humans. Social Science Information 26(4):783–802.

Van der Borg, J.A.M. & Schilder, M.B.H. & Vinke, C.M. & de Vries, H. (2015) Dominance in domestic dogs: A quantitative analysis of its behavioural measures. Julkaistu avoimesti PLOS One –tiedekirjastossa 26.8.2015.

Vaterlaws-Whiteside, H. & Hartmann, A. (2017) Improving puppy behavior using a new standardized socialization program. Applied Animal Behaviour Science 197:55–61.

Wallis, L.J. & Range, F. & Müller, C.A. & Serisier, S. & Huber, L. & Virányi, Z. (2015) Training for eye contact modulates gaze following in dogs. Animal behaviour 106: 27–35.

Westgarth, C. (2015) Why nobody will ever agree about dominance in dogs. Journal of Veterinary Behavior: Clinical Applications and Research 11:99–101.

Wilsson, E. (2016) Nature and nurture – How different conditions affect the behavior of dogs. Journal of Veterinary Behavior: Clinical Applications and Research 16:45–52.

Ziv, G. (2017) The effects of using aversive training methods in dogs – A review. Journal of Veterinary Behavior: Clinical Applications and Research 19:50–60.