Vihjeitä vihjeiden sisällä

Julkaistu 1.5.2020 | Kirjoittanut Jirka Vierimaa

Tässä blogitekstissä kerron lyhyesti ja soveltaen, mitä ovat vihjeet ja vihjeet vihjeiden sisällä. Käytännöllisesti katsoen ihmisen yksittäinen asento voi olla koiralle yksi vihje jostain tehtävästä ja sen avulla saadusta palkkiosta. Mutta ihmisen liikkuessa jalan yhteen suuntaan ja ohjatessa koiraa käsin toiseen suuntaan vilkuillen katseella jalkojen ja käsien osoittamien suuntien välillä, voiko koira saada selkoa aikeistamme?

Vihjeellä tarkoitetaan jotain koiran havaitsemaa asiaa, minkä perusteella se voi ennakoida tietyn palkkion olevan saatavilla. Vihje siis muodostaa sillan koiran havainnon ja lopulta saadun palkkion välille. Koira osaa vihjeen hyvin vasta silloin, kun se etenee vihjeestä palkkioon asti opetetulla tavalla keskeyttämättä. Vihjeiden huolellinen opettaminen on siten koulutuskysymys. Emme halua hokea istu-sanaa turhaan kertaakaan, jos koira ei osaa tai halua istua.

Tätä kysytään usein: Miksi koirille nykyään vihjaillaan, eikä niitä enää käsketä? Vihjesanat tarkoittavat kyllä samaa kuin käskysanat ja molempia käytetään edelleen. Käskeminen voi kuulostaa pakottavalta, jolloin vihjesanan käyttäminen saattaa kuvastaa paremmin omia arvoja koiran kouluttamisessa. Joka tapauksessa, etsinnässä kohdehaju ei “käske” koiraa löytämään itseään, vaikka koira tunnistaisi sen ja yhdistäisi sen palkkioihin. Askelteni äänet eivät jatkuvasti käskytä koiraa kävelemään, vaikka se kuulee äänet toistuvana. Pakeneva rusakkokaan ei käske koiraa ajamaan itseään takaa. Esimerkiksi hajuvihjeet, äänivihjeet ja visuaaliset vihjeet auttavat ymmärtämään muiden käyttäytymistä eri aistien ja tarpeiden lisäksi sen avulla, mihin palkitsevaan asiaan vihje on yhdistynyt ja kuinka voimakkaasti. Vihje on siis sekä laajempi että tarkempi termi ja se jatkaa horisonttiin asti siitä mihin käsky jäi.

Osa vihjeistä on yksinkertaisia ja toisinaan mielikuvituksettomia: ”Istu” —> koira istuu —> koira saa makupalan. Monille erilaisten vihjesanojen opettaminen on tuntunut hyvin ulkokohtaiselta, jos niillä ei ole riittävää kosketuspintaa omaan arkeen koiran kanssa. Osa vihjeistä on puolestaan opetettu hyvin huolellisesti ja juuri eletyn elämän tarpeista johtuen: Ovikello soi —> koira menee omalle pedille odottamaan —> ihminen kävelee ovelle ja avaa sen […] lopulta koira päästetään luvan kanssa tervehtimään sohvalla istuvia vieraita. Päätökset erilaisten vihjeiden opettamisesta saavat tulla eletystä elämästä – mitään ei tarvitse opettaa tarpeettomasti sen vuoksi, että vaikuttaisi muiden ihmisten silmissä pätevältä koiranomistajalta.

Vihjeet voivat ilmetä myös tehtäväsarjan edetessä. Esimerkiksi valjaiden kaula-aukon näyttäminen tarkoittaisi pään pujottamista siitä läpi, jonka jälkeen jalan pujottaminen seuraavasta lenkistä on vasta mahdollista, jonka jälkeen koira seisoo paikallaan ihmisen sanallisen “seiso”-vihjeen jälkeen ja vasta sitten ihminen sulkee valjaiden lukon, jonka ääni on opetettu tehtäväsarjan päättäväksi palkkiomerkiksi. Koko pitkä sarja päättyy palkkioon, joka voi olla aluksi esimerkiksi ruokaa jokaisesta osatehtävästä, mutta lopulta vaikka tilanteeseen luontevasti sopiva ulos pääseminen. Koiran aktiivinen osallistuminen ulkoiluvarusteiden pukemiseen voi nopeuttaa lopputilanteeseen kuuluvien palkkioiden käyttöön ottamista ja ruokapalkkioiden häivyttämistä.

Kun vihjeenä on ihmisen liikkuminen, vihjeitä on useita ja luultavasti ne menevät keskenään solmuun. Ihmisen liike on yksi iso vihje, joka sisältää monia erilaisia yksityiskohtaisempia vihjeitä – helpommin ilmaistuna ero on sama kuin metsällä ja puilla. Koira saattaa kiinnittää huomionsa liikkeen suuntaan, hartioiden tai käsien osoittamiin suuntiin, jaloista kuuluviin ääniin tai olla välittämättä ihmisestä tämän liikkuessa. Ainakin oma huomioni herpaantuu välittömästi, jos yritän seurata kolmea keskenään ristiriitaista ohjetta tai kuulen kolme kysymystä samaan aikaan. Yhteistyön tekeminen hihnalenkeillä koiran kanssa voi olla todella hankalaa, jos koira pystyy keskittymään omaan ihmiseensä ainoastaan hetkellisesti ja vain tämän pysyessä paikallaan. Tällöin vain tietyillä ja harvoilla ihmisen liikkeillä ja eleillä on koiran tunnistama merkitys.

Jos ihminen taluttaa koiraa toistuvasti samaa suoraa pitkin, eteenpäin katsoen ja käsiään ja jalkojaan heiluttaen, koira oppii hyvin luontevasti näiden kaikkien eleiden tarkoittavan etenemistä. Tällaisten perusteiden oppimista tapahtuu jo muutamissa minuuteissa, joiden jälkeen ihmisen liikkumisen ja koiran etenemisen parittuminen kopioituu villisti paikasta seuraavaan. Huomaamme tällaisen oppimisen usein vasta viiveellä, kun vertaamme peruuttaen liikkumista eteenpäin kävelyyn. Talutushihnassa vetäminen, haluttomuus luoksetuloon ja remmirähinä eivät oikeastaan koskaan ala yllättäen, vaan niihin johtanut ristiriitainen viestintä ihmisen ja koiran välillä on rakentunut huomaamatta jo aiemmin. Keskenään solmuun menevät vihjeet ovat useimmiten hyvin arkisia, koska emme jaksa olla jatkuvasti tietoisia oman toimintamme selkeydestä. Jos katson yhteen suuntaan, näytän käsillä toiseen, liikun kolmanteen ja puhun koiralle neljättä ohjetta, en luultavasti saa koiraa tekemään lainkaan toiveideni mukaisesti. Myös koirien ja ihmisten väliset konfliktit voivat saada alkunsa juuri tällä tavalla sekavasta viestinnästä – lopulta molemmat huutavat, kun muu ei enää tehoa.

Erilaisten kontaktipelien avulla koirat voidaan opettaa erottelemaan aiempaa tarkemmin, mitä ihmisten erilaiset liikkumisen tavat tarkoittavat ja mitä koiran halutaan niitä huomatessaan tekevän. Toisin sanoen koira oppii esimerkiksi kääntymään, hidastamaan ja säilyttämään paikkansa sen perusteella, miten taluttaja kävelee. Asiakkaiden toiveista keräsin yhdelle kurssille 12 keskenään yhteensopivaa kontaktipeliä, joiden avulla harjoittelu on mielekästä ja monipuolista, mutta samalla luontevaa ja oikean elämän tavoitteita palvelevaa.

© Jirka Vierimaa. Tekstin kopioiminen vain kirjoittajan luvalla.