Virheetön(?) oppiminen

Julkaistu 6.2.2020 | Kirjoittanut Jirka Vierimaa

Tiivistelmä:

• Virheetön oppiminen on ajattelutapa, jossa koulutus suunnitellaan huolellisesti ja koiralle helposti ymmärrettävästi. Vastuu koiran oppimisesta on ihmisellä, eivätkä virheet ole edistymisen kannalta tärkeitä.
• Virheetön oppiminen ei ole yksittäinen menetelmä. Se on lähtökohta usean koulutusmenetelmän taustalla ja sisältää menetelmän lisäksi vaiheittaisen koulutussuunnitelman tekemisen, ympäristöön totuttamisen, harjoitukseen valmistautumisen ja tukitaitojen kouluttamisen.
• Koiralle opetetaan jokin tukitaito, jota käytetään koulutuksen johtaessa suunnittelusta johtuvaan virheeseen. Näin ihmisen aiheuttama virhe ei häiritse tavoitteellista kouluttamista eikä koiran anneta harjoitella virheen toistamista.
• Yrityksen ja erehdyksen sijaan kouluttaminen on suoraviivaista, kun se perustuu yrittämiseen ja onnistumiseen. Virheettömän oppimisen näkökulma kannustaa keskittymään koulutustilanteissa onnistumisiin, sillä virheitä etsimällä myös löytää helpommin virheitä.
• Koiranlukutaito on yksi koulutustaidon osa, jota voidaan kehittää koulutuksen suunnittelemisen taidon ohella hyödyntäen ketjuanalyysia. Ketjuanalyysi kuvailee tapahtumia ja havaintoja selkeinä polkuina.
• Virheettömän oppimisen avulla opetettuihin taitoihin ja tehtäviin yhdistyy varmemmin juuri haluttu tunnetila. Yrityksen ja erehtymisen menetelmiin puolestaan liittyy sisäänrakennettu mahdollisuus negatiivisten tunnetilojen aiheuttamiseen, vaikka koulutuksessa käytettäisiin pelkästään palkkioita.

Johdanto

Virheetön oppiminen on laajasti eläinkoulutuksen parissa sovellettu ajattelutapa. Se sopii erinomaisesti myös koiranomistajille, jotka haluavat kehittää itseään taidollisesti, mutta tietoon perustuen. Käytännössä virheettömällä oppimisella tarkoitetaan suunnitelmallista kouluttamista, jossa tapahtuneet virheet ovat koulutuksen suunnittelun virheitä. Virheetöntä oppimista onkin verrattu yrittämisen ja erehtymisen avulla oppimiseen ja kutsuttu yrittämisen ja onnistumisen avulla oppimiseksi.

Virheetön oppiminen ei ole yksittäinen koulutusmenetelmä, vaan menetelmiä on useita. Kaikki virheettömän oppimisen parissa käytetyt menetelmät perustuvat positiiviseen vahvistamiseen eli monipuolisten palkkioiden käyttämiseen. Vaikka virheetöntä oppimista on verrattu yrittämisen ja erehtymisen avulla oppimiseen, kyse ei ole palkkioiden ja rankaisujen vuorottelusta. Myös yritys–erehdys-oppimisessa menetelmä voi perustua positiiviseen vahvistamiseen.

Käsittelen tässä melkoisen pitkässä blogitekstissä kahden edellä mainitun lähestymistavan välisiä eroja ja suhteutan niitä toisiinsa. Virheettömän oppimisen kasvava tarve ja sen kiinnostavuus johtuvat tulkintani mukaan kolmesta tärkeästä asiasta. Ensinnä palkkioiden avulla kouluttaminen voi mennä myös pieleen ja toiseksi koulutustilanteiden selkeän ja vaiheittaisen suunnittelemisen taidolle on kysyntää. Kolmanneksi olemme koiriemme kanssa aina oppilaita.

Esittelen tekstin alkuvaiheilla virheettömän oppimisen tunnusmerkkejä ja kerron lyhyesti sen kehittymisestä historian näkökulmasta. Koska käsitykseni eläinten oppimisesta perustuu osin perustutkimukseen, avaan myös laboratorio-olosuhteiden ja arkisten olosuhteiden välisiä eroja. Sen jälkeen avaan saman koulutustavoitteen suunnitelmia virheettömän oppimisen sekä yrityksen ja erehdyksen näkökulmista – tämä osio voi tuntua omituisen seikkaperäiseltä jo muutoinkin pitkän tekstin yhteydessä.

Lopuksi esittelen erään lähestymistavan, miten yksinkertaistetun ketjuanalyysin avulla voidaan tehdä käytännönläheinen ja yksilöllinen koulutussuunnitelma. Esitelty suunnitelma perustuu virheettömän oppimisen näkökulmaan ja soveltuu lähtökohtaisesti sellaiselle yksilölle, jonka kanssa ”virheen” mittasuhteet halutaan huomioida jo ennen niiden tapahtumista.

Mitä virheetön oppiminen tarkoittaa?

Virheetön oppiminen on ajattelutapa, jota sovelletaan monien eläinlajien koulutuksessa. Koirankoulutusta ajatellen vastuu koiran oppimisesta on silloin ihmisellä. Käytännössä puhunkin mieluummin suunnitellusta kouluttamisesta kuin virheettömästä, sillä suunnittelemalla virheiden osuus voidaan pitää hyvin matalana ja virhe on aina ensisijaisesti koulutuksen suunnittelun virhe. Vähäisiä epäonnistumisia ei välttämättä tarvitse aina edes laskea, kun suunnitelman kehittäminen edellyttää ensisijaisesti onnistumisista tehtyjä havaintoja. Tavoitteina ovat kouluttamisen tehokkuus sekä tietoinen ja harkittu virheiden vaikutuksen pienentäminen.

Virheetön oppiminen ei ole yksittäinen menetelmä. Tavallisimpia virheettömän oppimisen menetelmiä ovat takaperin ketjuttaminen, vaiheittainen häiriötekijöille altistaminen, vihjeen liittäminen käyttäytymisen pienoismalliin, apujen vaiheittainen häivyttäminen, vastaavuuden tunnistamisen opettaminen ja niin edelleen. “Vastaehdollistaminen” voidaan periaatteessa laskea virheettömän oppimisen menetelmäksi, vaikka sillä tarkoitetaan tosiasiassa vähintään neljää erilaista menetelmää. Palkkiomerkkien opettamisessa käytetty jälkiehdollistamisen menetelmä lienee yleisin ja suoraviivaisin virheettömän oppimisen menetelmä, sillä se vaatii koiralta vähiten oivaltamista ja on hyvin nopeasti ehdollistettavissa. Jälkiehdollistaminen edellyttää ihmiseltäkin hyvin vähän suunnittelua – käytännössä päätetään esimerkiksi, mikä sana sanotaan alusta loppuun ennen kuin käsi liikahtaa hakemaan taskusta koiralle lelua jahdattavaksi.

Virheetöntä oppimista on verrattu perustutkimuksessa yrittämisen ja erehtymisen avulla oppimiseen. Niistä molemmat voivat sisältää positiivisen vahvistamisen menetelmiä. Kyse ei siis ole palkkioiden ja rankaisujen välisestä vertailusta eikä yrityksen ja erehdyksen kautta kouluttaminen ei ole synonyymi palkitsemisen ja rankaisemisen välillä vuorottelemiselle. Tämän blogitekstin yhteydessä voisikin kuvaavammin puhua yrittämisen ja erehtymisen vertaamisesta yrittämiseen ja onnistumiseen. Oppimisen näkökulmasta merkittävänä erona pidetään sitä, että vain virheettömän oppimisen avulla voidaan tehtävään yhdistää motorisen suorittamisen lisäksi haluttu positiivinen tunnetila. Yrittämisen ja erehtymisen riskinä on menetelmiin sisäänrakennettu ja tutkimustiedon myötä hyvin tunnettu mahdollisuus aiheuttaa koiralle negatiivisia tunnetiloja. Toisin sanoen koiran rauhattomuus tulee silloin esiin tahattomastikin, vaikka itse ajattelisi kouluttavansa oikein täsmällisesti ja hyvällä menetelmällä. Koiran on tällöin helppoa ilmaista esimerkiksi pomppimalla ja haukkumalla, ettei erehtyminen uuden oppimisessa ole sen mielestä ilahduttavaa tai edes yhdentekevää. Virheetön oppiminen määrittyykin äärimmäisen tärkeäksi juuri niille koirille ja niihin koulutustavoitteisiin, joissa erehtyminen tarkoittaa nopeasti vahvistuvaa ei-haluttua käyttäytymistä. Muun muassa tätä käytännössä tarkoittaa, kun menetelmiä valitaan yksilöille sopiviksi.

Etenkin koirien perustaitojen koulutuksessa tulisi hyödyntää virheettömän oppimisen menetelmiä. Sosiaalistamisen ja pentuajan koulutuksen yhteydessä voidaankin suositella, että esimerkiksi perheen muiden koirien tai ohikulkevien koirien haukkuminen johtaa siihen, että pentu kuulee palkkiomerkin ja kiinnittää huomionsa sen omaan ihmiseen. Haukkumisen kierre on ennalta ehkäistävissä tällä tavalla. Samoin liikenteen melu saattaa jännittää pentua ja saada sen jähmettymään tai jahtaamaan, mutta ihmisen kanssa leikkiminen tai makupalojen etsiminen jättääkin melun tarpeettomaksi taustahälyksi. Myös rajuimpien pentupuremisten yhteydessä on otollinen tilanne harjoitella koiran käsittelemistä siten, että pentu rentoutuu kosketuksesta varomatta tai villiintymättä siitä. Tiedän monia koiranomistajia, jotka hyödyntävät virheetöntä oppimista arjessaan ja harrastuksissa koiran kanssa – he eivät tosin aina tiedä sitä itse tai tee sitä koko ajan. Näyttääkin hyvin tavalliselta, että ongelmalliset asiat koiran kanssa on opetettu yrittämisen ja erehtymisen kautta, ja muu hienosti onnistuva yhteistyö virheettömän oppimisen avulla. Ihmetystä epäonnistumisesta lisää tietysti se, jos ongelmatilanteiden alkamisajankohdasta muistetaan, ettei koiralla edes ole huonoja kokemuksia eikä sitä ole rankaistu eikä koira muutoinkaan ole huonotapainen.

Suunnitelman hidas eteneminen, harjoituksen liian nopeasti vaikeuttaminen tai äkillinen keskeyttäminen eivät aiheuta ihmiselle kovinkaan suurta painetta onnistumisesta tai epäonnistumisesta, kun harjoittelu on jaettu konkreettisiin välitavoitteisiin. Suunnittelemalla voimme myös vaikuttaa siihen, mitä epäonnistuminen käytännössä tarkoittaa, miltä se näyttää koiran käyttäytymisessä ja miten siitä päästään jälleen jatkamaan harjoitusta. Virheetön oppiminen voi edetä hyvinkin nopeasti, mutta ei sen vuoksi, että virheiden tekemiseen ei kuluisi lainkaan aikaa. Ennen mahdollisuutta virheiden tekemiseen koiralle opetetaan jokin taito, mikä tulee jatkossa peittämään virheen vaikutuksen alleen ja ohjaamaan koiran takaisin onnistumiseen. Tämän lähestymistavan puuttuminen on yksi ongelmatilanteiden juurisyistä. Ihminen suunnittelee ja järjestää koiran elämän, mutta sattumalta opettaakin koiralle taidot vain onnistumista varten.

Miten se käytännössä toimii?

Esittelen seuraavaksi pari helppoa arkista esimerkkiä siitä, miten koulutuksen suunnittelulla voidaan vaikuttaa onnistumisten varmistamiseen ja epäonnistumisista selviämiseen.

Esimerkiksi kontaktipelin alussa koiralle opetetaan, että peruuttavan ihmisen seuraaminen johtaa palkkioon ja katsekontaktilla ihmisen saa palkkion jälkeen uudelleen liikkeelle. Samaa yhteyttä ihmisen liikkumisen ja palkkion välillä yleistetään, jotta koira pysyisi ihmisen liikkeessä mukana mahdollisimman helposti ja riippumatta liikkumisen suunnasta, nopeudesta tai tavasta. Käytännössä hihnakäyttäytymiseen tai ohittamiseen sovellettuna koira ei kuitenkaan voi loputtomiin kulkea vierellä kontaktissa eikä sen toki tarvitsekaan. Voimme opettaa koiralle vihjesanan, jonka myötä koira tietää milloin sen halutaan pysyvän taluttajan lähellä. Jos koira jostain syystä syöksyykin hihnan päähän, pystymme käyttämään aivan ensimmäistä harjoitusvaihetta apuna eli peruuttamaan ja palautettua siten kontaktin. Siinä on yksi keskeinen virheettömän oppimisen järjestämisen yksityiskohta – perustaito, tukitaito, turvatehtävä, LRS, palauttavat toistot ja niin edelleen.

Esimerkiksi kylkimakuun opettamisessa koiralle hyödynnetään välivaiheita, joista ensimmäinen on yleensä katsekontakti ihmistä kohti. Tällä tavalla varmistetaan, että koira näkee, miten sitä ohjaamme. Vasta seuraavat vaiheet kiinnittävät tarkempaa huomiota koiran asentoon. Ensin makuulle sfinksiasentoon laskeutuminen, etu- tai takapää edellä tai tasaisesti molemmilla. Tämän jälkeen seuraava vaihe on kääntyä lonkkalevolle, etupään tasapaino on vielä molemmilla kyynärillä, mutta molemmat takajalat ovat vatsan samalla puolella. Seuraavassa vaiheessa koira kääntyy myös etupäästä toisen kyynärän varaan. Viimeisessä vaiheessa poski on maata vasten ja tarvittaessa lisävaiheeksi opetetaan myös hännän tai hengityksen rentouttaminen. Lopulta koiralla on poski, hännänkärki, kylki ja neljä käpälää maata vasten (+se hengittää rauhallisesti, ellei sitä ole leikitetty aivan hengästyneeksi). Tällainen lopputavoite ei ole realistinen oivallettavaksi kaikille koirille ilman välivaiheita ja koska kyse on yksittäisestä asennosta, se opetetaan mieluummin virheettömästi kuin yrittämisen ja erehtymisen kautta. Koirat tuntevat usein muitakin asentoja kuin kylkimakuun, joten niiden ei joka harjoituksessa tarvitse käydä koko valikoimaansa läpi.

Jos koiran pitäisi makoilla kyljellään harjoitusten tauoilla, taito tarvitsee ensinnä opettaa hyvin huolellisesti eli siten, että koira osaa suorittaa sen hyvin itsenäisesti ja mahdollisimman vähillä avuilla. Koska virheitä eli jotain muita liikkeitä ja asentoja kuin kylkimakuu kuitenkin tulee tapahtumaan keskeneräisen harjoittelun aikana, tunnetaan tavoitteeseen johtaneet välitavoitteet. Koiran yllättyessä ja kiihtyessä jostain äänestä, sen ei tarvitse nousta kylkimakuulta kokonaan, vaan se saattaa jäädä katselemaan ympärilleen lonkkalepoasennossa pää pystyssä. Tai, jos koira nouseekin ja sille sanotaan uudelleen kylkimakuun vihjesana, asento saattaa jämähtää lonkkalepovaiheeseen. Periaatteessa onnistuminen, mutta ei kylkimakuulle asti – suunta oikea, mutta lopputavoitetta ei ole vielä saavutettu. Välitavoitteiden aiempi vahvistaminen voi pitää koiran motivaation halutussa tehtävässä ja virhe on mittasuhteiltaan silloin todella pieni, jos se on sellaiseksi suunniteltu. Lonkkalevosta on enää lyhyt matka kylkimakuulle. Harjoituksessa tapahtui ”virhe”, mutta virheen seuraukset eivät olleet vakavat tai juuri hidastaneet harjoituksen etenemistä.

Virheen siirtyminen eläimeltä ihmiselle

Edward Thorndike 1898, Burrhus Skinner 1938, Herbert Terrace 1963 ja Joana Arantes & Armando Machado 2011. Tällaiselta näyttää yksi ajallinen polku, kun selaa virheettömän oppimisen historiaa perustutkimuksessa. Ja koska perustutkimus ei välttämättä tai ainakaan kaikilta osin ole suoraan sovellettavissa käytäntöön, tarvitaan vielä yksi nimi ja vuosiluku: Murray Sidman 2011. Jo pelkästään näiden henkilöiden työn avulla saadaan esille, miksi virheettömän oppimisen ymmärtäminen olisi tärkeää ja miten perustutkimusta sovelletaan käytäntöön.

Tuliko virhe? Rakenna parempi mittari!

Virheetön oppiminen on suora käännös sanaparista errorless learning. Vielä 1800-luvun lopulla eläinten oppimista pidettiin koulutuslabroista saatujen tulosten perusteella hitaana ja työläänä, mutta kuitenkin mahdollisena. Kuten varmasti kaikki tutkimusmenetelmät ovat muuttuneet noista ajoista, niin on tapahtunut myös oppimisen kohdalla. Kiinnostavaa tässä kehityskulussa onkin, että oppimisen työlääksi leimanneet tutkimusmenetelmät käsittelivät yrittämistä ja erehtymistä, englanniksi trial and error learning. Maailmansotien välisenä aikana nähtiin isoja muutoksia oppimisen tutkimuksessa, koska tutkijoiden kiinnostus kohdistui tutkimusmenetelmiin, siis oppimisen tutkimuksessa tavoitteellisen opettamisen menetelmiin. Mittarihan antaa aina vain sen tuloksen, mitä tarkoitusta varten kyseinen mittari on rakennettu. Virheitä tulee varmasti, jos niitä lähtee oikein työkseen tekemään ja tarkasti mittaamaan. Huomattiin, että oppimista on kuitenkin helpompi mitata ja nopeampi saada aikaan without errors, ilman virheitä. Oppimisesta tuli moninkertaisesti aiempaa suoraviivaisempaa ja nopeampaa (jopa kymmenien tuhansien prosenttiyksiköiden parannuksia!), opettamisesta tehokkaampaa ja tutkimustiedosta yleistettävämpää. Perusta nykyisille virheettömän oppimisen menetelmille rakentui jo 100 vuotta sitten ja vakuuttavan tutkimusmäärän sekä isojen menetelmällisten muutosten jälkeenkin siihen perustaan on edelleen turvallista tukeutua.

”It’s in the program!”

Halutun ja ei-halutun käyttäytymisen välistä erontekoa pidettiin viime vuosisadan alussa niin tärkeänä, että virheiden tekemisen nähtiin olevan tarpeellisia halutun käyttäytymisen pysyvän oppimisen kannalta. Virheiden ei ajateltu johtuvan tarkasti suunnitelluista menetelmistä, vaan kuuluvan olennaisesti osaksi oppimisen prosessia. Hiljalleen ajatus esimerkiksi eläimen koulutuskammiossa tai lapsen koululuokassa tekemästä ”virheestä” alkoi kääntyä menetelmästä johtuvaksi virheeksi. Oppimisessa tapahtuva virhe ei menetelmällisen kehityksen ansiosta ollut enää oppijan syy tai edes oppimisen edellytys, vaan koulutusohjelman aiheuttama poikkeama oppijan käyttäytymisessä, siis ilmaisu opetetun asian väärin ymmärtämisestä. Eräitä nimiä virheettömän oppimisen menetelmille onkin programmed learning eli ohjelmoitu oppiminen sekä intructional training eli ohjeenmukainen harjoittelu. Ohjelmoitua oppimista voi ajatella ihmisten maailmassa esimerkiksi opetuksellisina peleinä ja videopelien tutoriaalivaiheina ja ohjeenmukaista harjoittelua esimerkiksi erilaisten harrastuslajien liikkeiden tai muiden taitojen oppimisen kautta.

Koulutuksen suunnittelu on osoittanut pelkän onnistumisen kautta oppimisen mahdolliseksi hyvinkin täsmällisesti 1930-luvulta lähtien. Sitä on kuitenkaan turha ajatella, etteikö virheitä saisi koskaan tapahtua. Hyvän hihnakäyttäytymisen voi opettaa koiralle, vaikka hihna kiristyisi usein. Kauempana siintävää isoa lopputavoitetta ei kannata edes yrittää kontrolloida liiallisesti, vaan keskittyä harjoitusten hyvin ositettuun suunnitteluun ja omaan käyttäytymiseen koiran kanssa tässä hetkessä. Tällöin tärkeimpiä virheisiin liittyviä kysymyksiä ovat: Millaisia virheitä suunnitelmani tuottaa? Millaiset seuraukset niillä on? Miten voin vähentää tapahtuneen virheen seurauksia?

Hyvä kouluttaminen voi tapahtua tilanteesta ja tavoitteista riippuen niin virheettömän oppimisen kuin yrittämisen ja erehtymisen kautta. Onnistumisprosenttina ”hyvä koulutus” näkyy siten, että noin 98 % yrityksistä on onnistuneita ja 2 % virheitä. Ihannetulos ei siten ole laskennallisesti täysin virheetön luultavasti millään menetelmällä, mutta virheiden laadullinen ero, intensiteetti ja seuraukset voivat olla hyvinkin erilaisia. Ja, kuten myöhemmin osoitan, myös koulutusaika voi olla puolet lyhyempi virheettömän oppimisen eduksi.

Päätän tämän historiaa lyhyesti perkaavan osion käytännölliseen ehdotukseen, sillä virheetön oppiminen koulutuksellisen lähestymistavan nimenä on mielestäni hieman harhaanjohtava. Lopputuloksen kannalta ei ole olennaista laskea pelkkää onnistumisten ja virheiden määrää tai välttää kaikkien virheiden tapahtumista, vaan katsoa tarkemmin, miten harjoitus tarkalleen ottaen etenee ja mitä siinä tapahtuu matkalla kohti lopputavoitetta. Kaikki perustuu suunnitteluun.

Virheettömän oppimisen uudelleen nimeämisen voisi siten aloittaa niinkin yksinkertaisesta vaihtoehdosta kuin suunnitelmallinen koulutus. Vain virheettömän oppimisen periaatteet voivat toimia niin ihmisen kuin koiran näkökulmista mittasuhteiltaan ennakoitavasti, joten suunnitelmallinen koulutus ei siten voisi edes lähtökohtaisesti sisältää ehdollistuneiden negatiivisten emotionaalisten vasteiden eli ei-haluttujen tunnetilojen muodostumista – avaan näitäkin myöhemmin tässä tekstissä. Suunnitelma sitoo ajattelumme ja toimintamme käytäntöön, tukee koiranlukutaidon kehittämistä eikä vaadi erityisen paljoa harjoittelemista – lisäksi suunnitelma on aina yksilöllinen. Kirjoitan pääaiheesta lopputekstin aikana kuitenkin usein virheettömän oppimisen nimikkeellä, jotta ehdin käsitellä koulutuksen suunnittelun välineitä, virheettömyyttä tavoittelevia menetelmiä ja erottaa koko lähestymistavan yrittämisestä ja erehtymisestä.

Labran ja arjen eroista

Koulutuslabrassa toteutetun perustutkimuksen erot koirien kouluttamiseen arkielämän tilanteissa ovat ilmiselviä. Esimerkiksi koulutettavan eläimen painoa on saatettu säädellä ennen koulutusta, jolloin ruoka on sitä voimakkaammin aktivoiva vahviste. Hyvinvointisyistä tätä ei voida tehdä lemmikkieläinten kanssa. Niiden ruokinta omalla ruoalla palkitessa pidetään päivittäisenä ja virikkeellisenä, lisäksi osa ruoasta korvataan palkitsevammilla herkuilla. Deprivaation, kuten vaikkapa voimakkaan nälän tai nääntymyksen, aikainen koiran oma käyttäytyminen ja kotiympäristö myös yhdistyisivät hyvin negatiivisiin asioihin. Koulutuksesta ravinnon saaminen ei tällöin olisi myöskään varsinaisesti motivointi-, vaan pakkokeino, jota voidaan eläintyön, kontekstin ja mahdollisuuksien ulottuvuuksia tarkastelemalla pitää ei-eettisenä. Koirien koulutuksessa ruokadeprivaatio korvataan herkullisten makupalojen lisäksi muun muassa leikkimisen avulla ja ylipäätään käyttämällä palkitsemista monipuolisemmin. Tällainen sosiaalinen, toiminnallinen ja lajinomaisia tapoja hyödyntävä vahvistaminen nostaa koiran aktiivisuustasoa ja samalla varmistaa positiivisen vahvistamisen onnistumisen. Samalla ruokadeprivaation korvaaminen tehokkaammilla vahvistamisen tavoilla mukautuu 2000-luvulla tapahtuneen negatiivisen hyvinvointikäsityksen kääntymiseksi positiiviseen.

Toisena erona labran ja koiratreenin välillä on ympäristön tarkka rajaaminen ja jopa inhimillisen tekijän häivyttäminen. Labrassa vihjeet, mitkä koirien kanssa tulevat käsien, sanojen ja muiden eleiden kautta, annetaan koulutuslabrassa laitteiden välityksellä ja yksiselitteisen ohjelmoidulla tarkkuudella. Inhimillinen tekijä on kuitenkin kaiken suunnittelun takana, vaikka se ei olisikaan fyysisesti läsnä vaikuttamassa labrakoulutuksen aikana. Hyvästä koulutussuunnitelmasta tai monille toimivista menetelmistä ei tule koirapopulaatiolle kymmenen käskyä sisältävien kivitaulujen veroista asiakirjaa, vaan jatkuvaa muutostyötä edellyttävä tavoitellun tapahtumaketjun kuvaus. Käytännön harjoittelussa varmistetaan, että ympäristö on suhteellisen häiriötön ja ensisijaisesti koiralle turvallinen. Useimmiten se riittää, kun koiralle halutaan opettaa jotain uutta.

Kolmantena erona on labran ja arjen välillä on labrakoulutuksen tapahtuminen vain siinä yhdessä tarkkaan rajatussa ympäristössä. Koirien koulutusvaatimukset eivät aina rajaudu paikan mukaan, niiltä saatetaan odottaa paljon enemmän. Virheettömän oppimisen labrakoulutuksesta puuttuu kattavasti käsiteltynä yleistäminen, mutta tämä ei ole erityisen suuri tai käytännöllinen ongelma, koska yleistäminen tunnetaan oppimisen ilmiönä muutoin riittävän hyvin. Kannattaa edelleen tietysti huomioida, että kodin ja koulutushallin tai metsän ja olohuoneen välillä paikkoina voi olla koiran mielestä suurtakin eroa. On esimerkiksi hyvin tavallista, että kotikulmien ohitusongelmat eivät ala heti purkautua, jos ohituksia harjoittelee muualla kuin kotikulmilla. Ongelmat kotikulmilla voivat myös pahentua ohituskurssin aikana, mutta tällöin syynä on koiran altistaminen kotikulmilla huomattavasti vaikeampiin tilanteisiin kuin mihin koiralla on taidolliset valmiudet – kurssilla tämä asia ei tule välttämättä lainkaan esiin. Tätä samaa erottelua koirat tekevät kaikkialla aivan jatkuvasti. Kotiin muodostuu helposti eri säännöt kuin mummolaan, vapaana ja hihnassa viestitään eri tavoin, palkkion saaminen ja palkkiotta jääminen motivoivat eri tavoin.

Pelkästään edellä käsitellyt kolme asiaa – palkkioiden arvo, ympäristön rajaus ja yhdessä paikassa harjoittelu – voisivat jo sellaisenaan herättää epäilystä, onko perustutkimuksesta koiranomistajille mitään hyötyä ja voidaanko sitä soveltaa käytännön koirankoulutukseen. Ihminen ei ole kone, koti ja sen arki eivät vastaa koulutuslabraa ja näiden lisäksi koira on lemmikkieläin. Se elää lemmikin ja harrastuskaverin elämää ihmisten monipuolisessa elämässä ja sen käyttäytymiselle annetaan aivan erilaisia merkityksiä kuin koe-eläinten tapauksessa. Toisaalta väite siitä, ettei perustutkimuksesta olisi meille käytäntöön mitään iloa, on päätön. Se johtaisi vain kahtiajakoon, jossa koulutuslabra on jumalaisen optimaalinen oppimisen ympäristö, missä kaikki onnistuu menetelmien täydellisyyden vuoksi ja arki puolestaan kaaosta, jossa eläinparka kärvistelee joka tapauksessa.

Virheetön oppiminen on käytännön kouluttamisen lähestymis- ja ajattelutapana niin kiinnostava, ettei sitä ole voitu mitenkään sivuuttaa. Etenkin työkseen eläimiä kouluttavat saavat virheettömän oppimisen reseptiä soveltamalla erinomaisia tuloksia eläinlajista ja koulutustavoitteista riippumatta. Mielestäni on vain hyvä, että käytännön työ laittaa perustutkimuksen tekijät tarkastelemaan asioita uusista kulmista. Muutoin joutuisimme käyttämään koirien koulutuksessa edelleen vain 1870-luvulta tullutta ruokadeprivaatiota, 1890-luvulta tullut yrittämistä ja erehtymistä ja 1960-luvulta tulleita sähköiskujen sarjoja. Näiden lähestymistapojen aiempi suosio paljastaa tietysti sen, että tutkimustietoa olisi alkujaan voinut popularisoida huomattavasti paremmin. Koirille olisi tuskin esimerkiksi annettu toiveikkaana ja koulutusmielessä niin paljon sähköiskuja, jos joku olisi ymmärtänyt lähestymistavan kuuluneen olennaisesti masennuksen tutkimukseen.

Virheetön oppiminen vs. Team Yritys & Erehdys

Teknisesti ja mahdollisimman pelkistetysti selitettynä harjoitustilanteissa on aina vähintään kaksi vaihtoehtoa. Kutsutaan niitä helpoilla nimillä S+ ja S- (positive stimulus ja negative stimulus). S+ on palkkioon yhdistynyt vihje, S- puolestaan ei ole palkkioon yhdistynyt vihje. Näin on sekä yrityksen ja erehdyksen että virheettömän oppimisen tapauksissa. Mihin S- sitten on yhdistynyt, ellei palkkioon, on koko tämän kaksijakoisen oppimiskäsityksen perustana. Samasta asiasta puhutaan käytännön koulutuksessa myös yleisemmin esimerkiksi suostumisen ja kieltäytymisen kautta tai hajutyöskentelyssä kuuman ja kylmän kohteen erotteluna. Koiralle ensisijaisesti opetetaan, mitä sen halutaan tekevän ja milloin, siis S+.

Käytän seuraavaksi esimerkkinä hajuerottelua. Tässä esimerkissä koira opetetaan tunnistamaan kohdehaju ja ohittamaan häiriöhaju. Toisesta pitäisi opettaa S+ ja toisesta S- eli koira ilmaisee S+:n ja jättää S-:n huomiotta. Lisätavoitteena olisi tietysti, ettei S- edes aiheuttaisi koirassa mitään ylimääräistä opittua reaktiota tai käyttäytymistä. Tehtävä on periaatteessa aivan äärimmäisen helppo, koska koiran hajuaisti on uskomattoman tehokas. Olen koostanut seuraavat esimerkkikoirat ja niiden harjoitusvaiheet muutamien koulutuksissa tapaamieni koirien perusteella, niputtaen useampia koiria yhteen ihan vain korostaakseni virheettömän oppimisen ja yrityksen ja erehdyksen välistä eroa. Tällä kuvailulla ja kahtiajaolla ei ole tarkoitus polkea tai ylistää eri tavoin kouluttaneita, vaan selventää menetelmällisiä eroja konkreettisemmalla tasolla.

On huomioitavaa, että yritys ja erehdys voi lähestymistapana tuottaa hyvinkin nopeita tuloksia. Vähän välivaiheita, hyvää onnea suunnitteluvaiheesta alkaen ja nappisuoritus käytännössä, eikä virheitä edes ehdi tapahtua. Vasta vaiheen 3 aikana toistuvat virheet alkavat käytännössä määritellä, millainen S- harjoitukseen laadullisesti muodostuu. Voidaankin sanoa, että jos harjoitusvaihetta 2 toistetaan joko 20 tai 2000 kertaa, erehtymisen mahdollisuus hyvin todennäköisesti pienenee toistomäärän kasvaessa ja näin ollen kolmas vaihe voi onnistua hyvinkin virheettömästi – mutta sehän on vain yksi tulkinta, koska minimoitu harjoitusvaiheiden määrä jättää suuren tulkintavaran.

Virheettömässä oppimisessa S-:n muodostaminen on puolestaan suunniteltu etukäteen. Ennen kuin nämä harjoitukset ajatellaan oman koiran kohdalle tai toteutetaan jonkun koiran kanssa oikeassa elämässä, niistä voi puuttua tarttumapinta. Sen vuoksi perustutkimuksesta koottua teoreettista ymmärrystä tulee aina tukea runsaalla käytännön harjoittelulla. Olisi mahdotonta ymmärtää ilman käytännön harjoittelua, miksi yritys ja erehdys voi olla jotenkin hidas tai heikko lähestymistapa, kun sitä kuitenkin käytetään niin paljon ja siinä on ihan realistiset onnistumisen mahdollisuudet. Remmirähjäämisessä jokainen kunnon räjähdys on koulutussuunnittelusta tuleva virhe, joka käyttäytymisen tasolla vahvistaa räyhäämistä. Kun räyhääminen tuntuu olevan jo täysin hallitsematonta, tarve suunnitelmallisemmalle lähestymistavalle kasvaa sekä kiinnostus harjoitteluun sitoutumiseen voimistuu.

Aloitetaan edellä kuvailtujen kahden esimerkin välisen eron perkaaminen virheestä eli häiriöhajun ilmaisemisesta. Ensimmäisessä esimerkissä on päätetty, että häiriöhajun tulisi olla mahdollisimman neutraali S- ja sen ilmaisu johtaa harjoituksen keskeytymiseen. Esimerkissä kuvailtu ihmisen edessä istuminen on keino, jolla väärän kohteen ilmaiseminen voidaan keskeyttää siirtämällä koira harjoituksesta hetkeksi sivumpaan, siihen tehtävään mitä koiralle pohjakoulutuksen aikana opetettiin. Tehtävän on oltava palkkioihin yhdistynyt, mutta ei varsinaisesti palkitsevampi kuin varsinaisen harjoituksen.

Toisessa esimerkissä on puolet vähemmän harjoitusvaiheita ja ne vastaavat virheettömän oppimisen vaiheita 1, 2 ja 5. Kun välivaiheita on vähemmän, virheen tapahtuessa ihmisen käyttämät kontrollikeinot antavat häiriöhajun ilmaisulle seuraukset. Harjoitus ei keskeydy, mutta mahdollisuus palkkion saamiseen viivästyy joko koiran tai koiran ja ihmisen toiminnan seurauksena. Vaikka menetelmällisesti kyse olisi tarkemmin määriteltynä esimerkiksi kahden erilaisen vahvistusaikataulun välillä valitsemisesta, sammuttamisesta tai negatiivisesta heikentämisestä, virheiden eli häiriöhajun ilmaisemisen toistuminen muuttaa ennakoitavasti harjoituksen kulkua. S- ei sellaisenaan vaikuta ehkä ihmiselle niin rankalta jutulta, koirahan saa apuja ja joutuu vain työskentelemään muutaman sekunnin pidempään. Koirilla on kuitenkin havaittu käyttäytymispiirteitä, joiden vaikutuksesta ylimääräinen työpanos voi olla epämiellyttävää, ennakoidun palkkion viivästyminen näyttäytyy koiran käyttäytymisessä kuin rankaisuna ja palkkion viivästyminen voi myös yleisesti alentaa palkkion arvoa eli käytännössä lisätä oppimiseen tarvittavaa toistomäärää. Lisäksi koiran ponnistelu palkkion eteen voi muuttua vähintään hetkellisesti epämiellyttävämmäksi, jos S- ei ole koiralle ymmärrettävä – toisin sanoen liian nopea eteneminen häivyttää koiran toiminnan ja palkkion välisen yhteyden ennakoitavuuden ja pysyvyyden.

Ensimmäisessä esimerkissä on neljä vaihetta ennen S-:n esittelyä, kun jälkimmäisessä esimerkissä niitä on vain kaksi. Jos kahden esimerkin välillä koiraa koulutetaan täsmälleen saman toistomäärän verran ja ylipäätään suunnitelmassa pysyen, silloin suunnitelman merkitys tietysti kasvaa. Virheetön oppiminen ei automaattisesti tarkoita, että erotteluvaihe, jossa S- esitellään koiralle ensimmäistä kertaa, pitäisi toteuttaa vasta myöhään. Erotteluvaihetta voi aikaistaa, mutta S-:n esitteleminen tapa on sama kuin pitkässäkin esimerkissä. Epäonnistumisen mahdollisuus pidetään fyysisesti etäällä, koska se on helpoin ja nopein tapa nostaa onnistumisprosenttia ja motivaatiota.

S- tarvitsee aina suhteuttaa S+:n kanssa. Mustavalkoinen ei ole ymmärrettävissä oleva kahtiajako, jos mustaa ja valkoista ei erota toisistaan. Jos jostain suorituksesta tehdään palkitseva, palkkion viivästymisestä tulee epämiellyttävää, koska se on erilainen seuraus omasta käyttäytymisestä. Palkkion viivästyminen myös yhdistyy häiriöhajupurkkiin ja häiriöhajuun, joten sen näkeminen ja haistaminen kohdehajun vieressäkin voi virheiden myötä aiheuttaa koirassa ylimääräistä rauhattomuutta. Tämä johtuu siitä, että koiran rooli on aktiivinen ja sen toiminnalla on paljon väliä palkkion saamisen kannalta, mutta samalla sitä altistetaan opituille ja ennakoitaville virheen seurauksille. Muutokset palkkion saamisessa, viivästymisessä tai mahdollisuuden menettämisessä vaikuttavat suoritukseen – muutoinhan emme kiinnittäisi ikinä lainkaan huomiota palautteen antamiseen. Mutta tarvitseeko koulutustilanne järjestää siten, että koiraa jatkuvasti muistutetaan mitä virheen tekemisestä seuraa? Toisin sanoen, yrittämisen ja erehtymisen avulla eteneminen voi sekoittaa mustan ja valkoisen, koska ne ovat molemmat koko ajan läsnä, eikä harjoitus siten ole käytännössä ja yksiselitteisesti mustavalkoinen. Se voi olla, mutta siinä on sisäänrakennettu riski myös asioiden sekoittumisesta. Ei ole erityisen edullista, jos S+ ja S- herättävät molemmat koirassa aktivoitumista, sillä tarpeettomaan S-:een reagoimiseen kuluu ylimääräistä aikaa ja keskittymistä.

Harjoittelu voi muuttua vielä sotkuisemmaksi, jos koiran toiminnan kohde on ihminen ja palkkiona vaikkapa taskusta jahdattavaksi lentävä pallo. S+ ja S- voivat olla ihmisen asentoja tai koiran omaa toimintaa, jolloin tulisi ensisijaisesti rakentaa harjoituksen suunnitelma uusiksi, eikä tehdä mitään vastaavaa kuin edellisen esimerkin 2 tilanteessa, jossa koira ilmaisi häiriöhajun ja harjoituksen annettiin jatkua. Silloin, kun koiran palkkion saaminen tai palkkion viivästyminen on ihmisen eleistä ja keskittymisestä kiinni, koiran tulisi osata ennen S+/S- -valintatilanteiden järjestämistä haluttu tavoite todella hyvin. Toisin sanoen, koiraa on syytä ohjata ennemmin kohti liian helppoa onnistumista kuin jäädä odottamaan epävarmaa onnistumista. Koiran oma-aloitteisuutta voi tietysti kasvattaa suunnitelmallisesti jo aivan harjoitusten alkuvaiheista lähtien, jotta sanalliset vihjeet ja palkkiomerkit olisivat koiralle parempaa infoa kuin esimerkiksi käsimerkit ja jatkuva apujen käyttäminen. Mutta jos sitä asiaa ei ole huomioitu, mieluummin lisätään apujen käyttöä nyt ja lisätään koulutuksen välivaiheiden määrää seuraavaksi kuin odotetaan tässä hetkessä onnistumista, jota ei ole tulossa.

Ihmisen käsitys eläimen oppimisesta ja pystyvyydestä näyttelee ensiarvoisen tärkeää roolia koulutustilanteissa. Yleisesti kaikki ovat varmaankin yhtä mieltä siitä, että onnistumisista palkitseminen johtaa haluttuun lopputulokseen ja että onnistumisia tarvitaan epäonnistumisia useammin. Sekä virheettömässä oppimisessa että yrityksen ja erehdyksen kautta oppimisessa S+ on aina palkkioon yhdistynyt vihje. Tärkeimmät ja samalla joskus vaikeimmat keskustelunaiheet astuvat esiin, kun virheen syy, ilmiasu ja seuraukset pitäisi kuvailla mahdollisimman tarkasti ja suunnitelmaan perustuen – muutoin ei tiedetä, miten harjoitusta muutetaan. Joskus suunnitelmassa on aukko, joskus koko suunnitelmaa ei ole ja joskus seurauksia ei pystytä kuvailemaan suorasanaisesti. Tässä blogitekstissä en kuitenkaan käsittele välttämiskäyttäytymisen muodostamista, joten vaikka S- ei ole paritettu palkkion kanssa, sitä ei myöskään esimerkeissäni ole paritettu rankaisun kanssa. Yritys ja erehdys voi kuitenkin koulutuksellisena lähestymistapana tarkoittaa sekä palkitsemista ja rankaisemista eli porkkanaa ja keppiä että välitöntä palkitsemista ja palkkion viivästyttämistä.

Suunnitelmallisesti virheetön oppiminen

Virheettömässä oppimisessa S- on yksiselitteisesti neutraali vaikute eli sen avulla ei voi ennakoida, miten palkkio saadaan. Kirjoitin juuri aiemmin, että S- ei ole palkkioon yhdistynyt vihje ja tämä on yksi tarkennus siihen, mitä S- sitten on. Se on neutraali, ei siis parittunut mihinkään suoriin seurauksiin ja se ei ole erityisen ”silmiinpistävä” ja huomiota herättävä eläimen havaintomaailmassa. Sen havaitseminen ei aiheuta mitään ehdollistunutta emotionaalista reaktiota. Vai aiheuttaako sittenkin?

Edelliseen hajuerotteluesimerkkiin verrattuna seuraava lähestymistapa on hieman erilainen, mutta tavoittelee edelleen virheettömyyttä. Taustalla olevana syynä S-:n neutraaliuteen on, että S-:n esittäminen on johdettu S+ esittämiseen, eikä pohjakoulutuksen aikana virheen oppimiselle ole annettu mahdollisuutta – aivan kuten laboratoriossakin tehtäisiin. Jos esimerkiksi tervehdin vastaantulijoita sanomalla ”Moi!” ja edellinen koirani alkoi tällöin aina haukkua ympäriinsä, harjoittelen nyt seuraavan koiran kanssa ”Moi!”-huudahduksen yhdistämistä katsekontaktiin ja sitä ennen vihjesanasta tapahtuvan katsekontaktin yhdistämistä kehuihin ja muihin palkkioihin. Tervehdys on S+ ja toinen ihminen on S-. Ensin koiralle vain paritetaan ”Moi!” ja palkkio, jotta katsekontaktia saadaan vahvistettua. Seuraavaksi lähestyvän ihmisen havaitseminen johtaa tervehtimiseen ja palkkioon samalla tavalla, aluksi pidemmällä välimatkalla uuden tilanteen onnistumisten varmistamiseksi. Tällä tavalla rakennettu menetelmä on äärimmäisen helppo, sillä vaiheita on riittävän vähän.

Vielä perustavanlaatuisempana esimerkkinä virheettömyydestä käytetään niin perustutkimuksessa kuin koulutushalleissa toimivaa lähestymistapaa, jolla vaikutetaan tulevan koulutuksen lähtökohtiin. Koiran kanssa käydään esimerkiksi leikkimässä saalis- ja vetoleikkiä tulevilla koulutuspaikoilla ja jokainen lelusta irrottaminen johtaa nopeaan kehumiseen ja uuteen lelun jahtaamiseen. Käytännöllisesti tällaista voisi kutsua vaikkapa paikkaehdollistamiseksi – yhdistän tutun leikkimisen uuteen koulutushalliin, jotta seuraavilla kerroilla muiden koirien aikana koira osaisi ennakoida leikkiä kanssani. Ennen yksityiskohtaisen ja monivaiheisen suunnitelman toteuttamista koulutuspaikan tarvitsee olla koiran näkökulmasta mielekkääksi ja turvalliseksi todettu. Siksi moni motorisesti monimutkaisempi tai enemmän koiralta tarkkuutta vaativa harjoitus aloitetaan kotona – mitä vähemmän häiriötekijöitä, sitä varmempi onnistuminen. Lisäksi häiriötekijöitä tulviva koulutuspaikka sisältää määrällisesti enemmän S-:a kuin perustutkimuksessa voidaan huomioida. Kymmeniä S-:a yhtä S+:aa vastaan olisi enintään pohjakoulutusvaihe, jonka aikana koe-eläimen edellytykset koeasetelmissa selviytymiseen varmistetaan, mutta käytännön harjoittelussa tällainen ärsyketulva on vasta monen koiraharrastajan pidemmän aikavälin lopputavoite. Tällainen yhtälö tekee koirien koulutuksesta harvinaisen kiinnostavaa ja eläinmaailmassa poikkeuksellista.

Erehdys ja negatiivinen tunnekuohu

Yrityksen ja erehdyn kautta oppimisessa muodostettu S- ei ole neutraali, vaan siihen yhdistyy jonkinlainen ehdollistunut emotionaalinen reaktio. Tällainen reaktio muodostuu hyvin helposti virheen tapahtuessa, sen toistuessa usein tai jos vahvistaminen keskeytetään ilman harjoituksen keskeyttämistä. S-:n avulla koira pystyy siten ennakoimaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ihan kuten S+:n avulla. S+ johtaa palkkion saamiseen ja S- palkkion puuttumiseen. Tämän vuoksi yrityksen ja erehdyksen yhteydessä puhutaankin usein yleiskielisesti koiran turhautumisesta. Koira turhautuu, kun se huomaa palkkion viivästyvän tavallista enemmän tai puuttuvan kokonaan. Käytännössä näissä tilanteissa ihminen on esimerkiksi päättänyt jotenkin valikoida ”paremman” suorituksen ja odottaa koiran onnistumista tai pitää hieman taukoa, mutta koiran näkökulmasta tekee samaa kuin sammuttaessaan tavoitteellisesti eli hidastaa S+:n kautta ennakoitavissa olevaa ja toistuvaa vahvistamisen rytmiä. Tämä muutos on S-:n tunnusmerkki ja saa koiran käyttäytymisen varioimaan nopeasti, eikä aina niin hyvällä tavalla, koska koira työskentelee saadakseen S-:n pois päältä. Seurauksina voi olla haukkumista, ympäristöstä kiinnostumista ja tuttujen tehtävien puolittaista ja epätarkkaa tekemistä, pääosin kuitenkin jotain negatiivisesti ja emotionaalisesti latautunutta – huomionarvoista on, että seuraavat annetut palkkiot kuluvat onnistumisista huolimatta tuon tunnetilan purkamiseen. Ongelmatilanteissa kyse on usein hyvin yksinkertaisesta oppimisesta. Jos itse olen S+ ja talutushihnan kiristyminen S-, aiheutan ilman koiraa ohjaavaa ennakkoharjoittelua vierasta ”Moi!”-huudahduksella tervehtiessäni koiran herpaantumisen. Kulutan hurjan määrän makupaloja siihen, että koira on jo voimakkaasti kiihtynyt eikä meinaa pystyä rauhoittumaan. Tämä on yrityksen ja erehdyksen hankalimpia ilmenemismuotoja arkisissa tilanteissa. Yritys ja erehdys sisältää kouluttamisen tapana juuri tällaisia sisäänrakennettuja inhimillisiä virheitä, joihin tulisi varautua myös silloin, kun hyödynnetään palkitsemiseen perustuvia menetelmiä. Virheetön oppiminen muodostui helpottamaan ja tarkentamaan ihmisen päätöksentekoa ja suunnitelmallisuutta sekä vähentämään inhimillisen virheen vaikutusta oppijoissa.

Sama tavoite, mutta kaksi eri lähestymistapaa

Kouluttamisessa on pohjimmiltaan kyse S+:n ja S-:n eron opettamisesta. Joku voisi puhua oikean ja väärän eron oppimisesta, mutta se ajatus sisältää usein myös ihmisyhteisön sosiaaliset normit, jotka ovat aivan liian monimutkaisia tapoja ja sääntöjä koiralle. Toisaalta sellaiseen inhimillistävään ajatukseen saattaa perustua yrittämisen ja erehdyksen koulutustyylin yksiselitteinen sekoittaminen palkitsemiseen ja rankaisemiseen. Koiran näkökulmasta meille väärä voi olla sille eniten oikea vaihtoehto. Kun suunnittelemme ja päätämme, mitä koiran halutaan tekevän saadakseen palkkion, onnistumme myös ajoittamaan palkitsemisen tarkemmin. Vastuu koiran oppimisesta on näin ollen ollut ihmisellä, eikä koiran sanota tekevän tai oppivan väärin, etenkään omasta syystään.

Olen pyrkinyt painottamaan, että yrittämisen ja erehtymisen kautta voidaan saada S+:n ja S-:n tunnistaminen kahdeksi eri asiaksi aikaan ihan yhtä onnistuneesti kuin virheettömän oppimisenkin avulla. Kysehän on lopulta toteutuksen onnistumisesta. Perustutkimus kuitenkin osoittaa ison eron oppimisnopeudessa näiden kahden tavan välillä. Klassikkona on tietysti Herbert Terracen kyyhkytutkimus 1960-luvulla, jossa virheettömän oppimisen ennätyskyyhky nokki 28 harjoitussessiossa yhteensä 0 kertaa väärää kohdetta kahdesta vaihtoehdosta. Yrityksen ja erehdyksen paras ryhmäläinen nakutteli itsensä väärän kohteen nokkimisen Hall of Fame -listalle 2224 virheellä. Täsmällisesti koulutettunakaan huono ja jatkuvaa epäonnistumisen mahdollisuutta tarjoava koulutus ei johda kovin nopeisiin tuloksiin, vaikka sillä maaliin lopulta pääsisikin – tutkimuksissa molemmat lähestymistavat saadaan kyllä aina “toimimaan”. Terracen näkökulmasta S+:n ja S-:n ero pitäisi opettaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta eläin pystyisi ennakoimaan koulutustilanteessa olevat vaihtoehdot – palkkion saamisen ja neutraalin kohteen. Samalla tietysti koulutuksen alkupäässä käyttäytymisen valikoituminen ja tarkentuminen on suurinta ja alussa opitut virheet seuraavat mukana pitkään ja vahvistuvat onnistumisten ohella. Alkuvaiheiden tarkalla suunnittelulla olisi siten nopean erottelun tekemisen kannalta paljonkin väliä.

Arantesin ja Machadon tutkimus vuodelta 2011 on myös tuloksiltaan hyvin kiinnostava. He pystyivät osoittamaan, ettei varhaisella eronteolla ole niin paljoa merkitystä kuin Terrace puoli vuosisataa aiemmin ehdotti. Tämä on erittäin hyvä uutinen ja tarkoittaa käytännössä, ettei virheettömän oppimisen suunnittelussa häiriöiden mukaan tuomisen ajankohdalla ole välttämättä väliä. Mutta katsotaan ensin niitä tuloksia.

Tutkimuksen peruskoulutuksen aikana kyyhkyjen tuli onnistua 85 %:sti kolmessa peräkkäisessä harjoitussessiossa erottamaan S+ ja S- toisistaan. Virheettömän oppimisen ryhmä ei saanut jatkaa sarjaa virheen jälkeen, yrityksen ja erehdyksen ryhmä sai. Virheettömän oppimisen ryhmä saavutti tavoitteen kolmessa sessiossa, toistoja kertyi 180. Yrityksen ja erehdyksen ryhmä tarvitsi kaksinkertaisen määrän sekä harjoitussessioita että toistoja. Molemmat ryhmät saavuttivat koulutuksen lopputavoitteen ja jos lasketaan vain viimeisten eli parhaiten onnistuneiden sessioiden onnistumiset, virheettömien ryhmä onnistui 98 %:sti ja yrittäjien ja erehtyjien ryhmä 96 %:sti. Jos harjoitteluun kulunut aika suljetaan tulosten ulkopuolelle, lopputuloksessa ollut määrällinen ero saadaan helposti piilotettua – todellinen ero onnistumisessa oli kaikki toistot laskettuna 10 % suurempi. Hieman tarkemmin katsottuna erottelun oivaltamisen koulutusvaiheessa virheettömän oppimisen ryhmä onnistui 3 virheellä ja yrityksen ja erehdyksen ryhmä 52 virheellä eli ero on noin 1600 %. Koirankoulutukseen sovellettuna on merkitsevää huomata, kuinka virheiden määrällinen laskeminen ei kerro siitä käytännöstä, mitä virheiden aikana voi tapahtua ja miten kauan niistä kestää palautua. Mutta jos suunnitelmassa oleva virheen mahdollisuus aiheuttaa esimerkiksi tapaturman tai tarkoittaa ylipäätään suuren riskin ottamista, yritys ja erehdys ei ole millään perusteella suositeltava lähestymistapa.

Säästin viimeiseksi erään esimerkin, millä voidaan korostaa kahden erilaisen koulutuksellisen lähestymistavan eroa. Kun S-:n tulisi olla yhden S+/S- -erottelun myötä neutraali virheettömän oppimisen lähestymistavassa, tämä tavoite kuvaa vasta yhtä hetkeä ja yhtä koulutustavoitetta. Alla olevassa piirroskuvassa on kyse visuaalisen vastaavuuden vertailemisen menetelmästä, joka on aikuiselle ihmiselle helposti ja nopeasti oivallettavissa. Kyyhky nokkaisee esimerkkikuvan väristä ympyrää ja saa kuvan alla olevaan kouruun ruokapalkkion. Vihreän auton kohdalla puolestaan vain vihreän ympyrän nokkaiseminen johtaa palkkioon. Koirien kanssa samaa menetelmää käytetään esimerkiksi näytehajun perusteella vaihtuvan kohdehajun etsimiseen ja ilmaisemiseen, ihmisten kanssa muun muassa numeroiden, värien, eläinten äänien ja palapelien rakentamisen oppimiseen. Mikäli jo alkuharjoittelussa hyödynnetään yrittämistä ja erehtymistä sekä erehtymisiä pääsee tapahtumaan, nuo koulutusvirheet voivat sulkea tien opettaa aiemmasta (neutraalista) S-:sta myöhemmin jokin uusi S+. Koiran koulutus jää siten huonoimmassa tapauksessa koiran kykyjä ajatellen huomattavan alkeelliselle ja itseään toistavalle tasolle. Monet koiranomistajat sanovatkin, että he pitävät koiraansa hyvin fiksuna, mutta eivät silti saa jotain haluamaansa asiaa opetetuksi.

Kuva 1. Kyyhky operantissa kammiossa © Wikimedia.

Ketjuanalyysilla koiranlukutaitoa

Koiranlukutaidolla viitataan usein esimerkiksi ihmisen ymmärrykseen koiran tilanteisista intresseistä, kykyyn ennakoida koiran käyttäytymistä erilaisissa tilanteissa, havaintoihin palkkion vaikutuksesta käyttäytymisen uusiutumiseen sekä koiran tukemiseen yksilönä niin sen tulkittujen heikkouksien kuin vahvuuksien kohdalla. Tämä kuulostaa hyvin laajalta ja monimutkaiselta, yksityiskohtaiselta ja vaativalta taidolta. Toisaalta koira antaa siihen päivittäistä yksityisopetusta, jolloin omaan koiraan tutustumisen mahdollisuudet ovat jatkuvat.

Pidän itse koiranlukutaitoa koulutustaidon keskeisenä osana, jolloin kouluttaminen opettaa koirasta monia asioita. Havainnollistava esimerkki tästä tulee 100 vuoden takaa eläinkokeista, joissa kyyhkyjä opetettiin nokkimaan seinällä olevaa kuviota ruokapalkkioilla ja joissa koirat kuolasivat purkkeihin. Melko yksinkertaiseltakin vaikuttavat koulutusprosessit paljastivat, että meneillään on jotain muutakin kuin nokkimista ja syömistä ja seisomista ja kuolaamista. Eläinten emootioiden tai kognitioiden tutkimus oli vasta käynnistymässä eikä teknologiaa ollut käytössä juuri nimeksikään nykypäivään verrattuna. Kaikki kuitenkin käynnistyi siitä, että koe-eläimet oppivat enemmän kuin mitä niille yritettiin opettaa. Tänä päivänä koiria kouluttaessa on helppo oppia tuntemaan jokainen yksilönä, kun näkee mitä ja miten koira tekee opetettua tehtävää.

Suuri osa koulutusohjeista ja -neuvoista, mistä asiakkaani kokemusperäisesti puhuvat, ovat lyhytnäköisiä eivätkä välttämättä yleistettävissä, koska useimmiten meidät opetetaan tulkitsemaan koiria siten. “Tee näin, älä tee näin”. “Tämä ele tarkoittaa aina sitä, että koira on iloinen…” ”Minun koirani hoksasi vasta, kun käänsin käden toisin päin” ja niin edelleen. On vaikea oppia seuraamaan koiran käyttäytymistä jatkuvasti virtaavana ja sosiaalisesti merkityksellisenä ilmiönä, jos joutuu keskittymään luokittelemaan omaa toimintaansa tee tai älä tee -kategorioiden välille. Lisäksi omaan toimintaan ja sen vaikeasti ymmärrettäviin rajauksiin liikaa keskittymällä huomio kääntyy ensisijaisesti itseen eikä koiraan. Koiran kanssa kohdataan päivittäin lukuisia hetkiä, jolloin ”Tee näin…” tai ”Älä tee näin…” -ohjeita ulkoa opiskelemalla onnistumiseen johtavia yksittäisiä ratkaisuja tarvittaisiin satoja ja samaan aikaan lyhyidenkin prosessien ymmärtäminen jää puutteelliseksi. Ei siten ole lainkaan yllättävää, että koiranomistajana voi hyvinkin helposti tuntea olonsa hämmentyneeksi ja syyttää itseään koiran huonosta tottelevaisuudesta. Ryhmäharjoituksissa ja lenkkipoluilla voi kokea olevansa koiran kanssa vaikeasti kontrolloitavan ympäristön armoilla, jos omasta toiminnasta puuttuvat selkeät välitavoitteet ja ajattelusta puolestaan koulutuksen etenemistä vaiheisiin järjestelevät raamit.

Monien asiakaskertomusten mukaan omia kielteisiä tunteita ja ajatuksia koiran kanssa on paljon helpompi hyväksyä, kun tietää pystyvänsä opettamaan koiralle jotain haluttua taitoa omasta olotilasta huolimatta. Tiedän esimerkiksi useita koiranomistajia, joita kyllä hävettää koiransa remmirähjääminen, mutta sitä on todella vaikea nähdä heistä – ennemmin he näyttävät ohjaavan koiraa selkeän suunnitellusti hyvin vaikeassa tilanteessa. Koiran remmirähjäämisen kerrotaan usein hermostuttavan itseä jo kaukaa ja etukäteen vastaantulijan lähestyessä. Jos koiralle on opetettu esimerkiksi kutsusana, jonka seurauksena se osaa tulla eri paikoissa katsekontaktiin, palkkiomerkki halutun onnistumisen merkkaamiseen ja hihnan kiristyminen on yhdistetty u-käännöksen tekemiseen ja taluttajalta tulevaan palkkioon, omat ja koiran taidolliset valmiudet muuttavat tilanteen hyvin eri näköiseksi ja tuntuiseksi. Vaikka ennen koulutusta ja vielä koulutuksen jälkeenkin vastaantulijan näkeminen aiheuttaisi taluttajassa hermostumista, sen myötä ei aiheuteta koiran räjähtämistä vastaantulijalle esimerkiksi kutsumalla epäselvästi tai nykimällä koiraa hihnassa edestakaisin tai jatkamalla vastaantulijaa kohti rähjäämisestä huolimatta. Kun koiranlukutaitoa tarkastellaan ketjuanalyysin näkökulmasta, ihmisen tunne mahdollisuudesta vaikuttaa hankalaan tilanteeseen ja tilanteessa eteneminen kohti omia välitavoitteita on ensisijaisesti sidottu taitoihin ja vuorovaikutuksen hetkiin, siis oikean elämän käytäntöihin.

Esittelen seuraavaksi hyvin perinteisen tavan opettaa ohitustilanteiden alkeita ja kuvailen harjoituksen kaksi ensimmäistä vaihetta yksinkertaistetun ketjuanalyysin tavoin. Nämä vaiheet eivät kata koko ohitusharjoittelua, sillä niitä ennen ja niiden jälkeen voidaan muokata muita vaiheita hyvinkin yksilöllisesti. Tässäkin suunnitelmassa oletan koiran osaavan jo jonkun kutsusanan, palkkiomerkin ja kelpuuttavan jotain ihmisen tarjoamaa ulkona koulutuspalkkioksi.

Ketjuanalyysin avulla voidaan ikään kuin suunnitella ja todentaa harjoituksen kulku ja eteneminen. Yhden vaiheen päätyttyä tilanne jatkuu joko saman vaiheen alusta tai seuraavan vaiheen ensimmäisestä kohdasta. Suunnittelussa tarvitsee lähinnä tietää, mitä koira oppii ennakoimaan vaiheen 1 perusteella. Siitä tiedosta muodostuu lopulta vaihe 2. Jos harjoituksessa on useampia vaiheita, suunnitelman käytännöllisyys ja rakentuminen teoriatiedon ja monipuolisen käytännön kokemuksen yhdistelmän varassa on aivan selviö. Muutoin lopputulos jäisi sattuman varaan, eikä tavoitekäyttäytymiselle pääsisi muodostumaan riittävää jatkuvuutta.

Esimerkin kohtia voi aina tarkentaa yksilöllisesti, ihmiset esimerkiksi kutsuvat ja kehuvat koiria eri tavoin ja antavat niille palkkiot erilaisin tavoin. Lisäksi ohitustilanteissa koiran tekemä havainto vastaantulijasta voi tapahtua eri aistien välityksellä. Kehumisen ja palkitsemisen välissä koiran katsekontaktin ei tarvitse jatkua pitkään, vaan kohdassa on kyse palkkion toimivuuden toteamisesta paljaalla silmällä. Katsekontaktin jatkumisen kohdassa ajallinen kesto on siten enintään kaksi sekuntia. Olennaista on vain, että kehu alkaa ja loppuu ennen kuin esimerkiksi ruokapalkkiota taskusta kaivava käsi lähtee liikkumaan kohti taskua. Tällä tavalla varmistetaan, että koira kuuntelee ihmistä harjoituksen aikana ja kehuminen yhdistyy palkkion saamiseen. Taskulla pyörivä käsi voi estää koiran kuuntelemisen kokonaan, aivan samalla tavalla kuin koiran kuuroutuminen luoksetulokutsulle sen saatua hyvän hajun kuonoonsa.

Jos kehuminen johtaisi välittömään koiran tekemään ympärilleen vilkuiluun, palkkion arvo olisi harjoituksen vaikeuttamista ajatellen liian matala. Näin yksinkertaisessa ja suoraviivaisessa ehdollistumisen kohdassa ei pitäisi olla aukkoja ja jos niitä on, kasvatetaan välimatkaa ohikulkijoihin eli vähennetään vaikealle tilanteelle altistamisen voimakkuutta. Nämä kaksi harjoitusvaihetta ovat siten hyvin yksinkertaisia, vaikka niitä ennen tarvitaankin muutamia perustaitoja. Vaiheen 1 ja 2 tärkein ero on koiran oma-aloitteisesti tarjoama kontakti eli jälkimmäisessä vaiheessa koira pystyy itsenäisesti ilmaisemaan edellisessä vaiheessa opetetun asian. Mitä vaikeampi näiden kahden vaiheen välinen spontaani siirtymä koiralle on, sitä huolellisemmin muut harjoitusvaiheet, perustaidot ja tilanteiden järjestely tehdään.

Suunnitelmallinen koulutus jakaa ”tee näin” -ohjeet useaan vaiheeseen, joita pitkin voi kulkea ymmärrettävästi eteenpäin ja taaksepäin. Ketjuanalyysi hallitsee kokonaiskuvaa, mutta yksittäisten harjoitusvaiheiden muuttuvat vaikeustasot toteutetaan ikään kuin tarkentaen yhtä kohtaa ketjuanalyysista. Tällainen helpottaa sekä koiranomistajan omaa toimintaa, kommunikointia kouluttajan kanssa, oman edistymisen seuraamista videolta ja niin edelleen. Lisäksi vertaisarvioinnin käyttäminen on huomattavasti helpompaa ja jopa oman perheen lapsia tai koirien kouluttamisesta vähemmän ymmärtävää kaveria voi nopeasti opastaa huomioimaan tiettyä koulutuksellista yksityiskohtaa. Ketjuanalyysi sisältää sarjan ammattimaisia työkaluja, joita käytetään käytännöllisessä ja tavoitteellisessa harjoittelussa. Alkuun pääsee hyvinkin pienellä vaivannäöllä.

Koiranlukutaidon tulisi olisi mahdollisimman käytännöllistä ja selkeisiin havaintoihin perustuvaa, jotta sitä voisi oppia. Yksittäisiä eleitä vaikkapa koiran leikkikumarruksesta voi tietysti opetella kuvia tai lyhyitä videopätkiä katsomalla, mutta niistä puuttuu aina jotain äärimmäisen olennaista. Ensinnäkään tärkeimmistä hetkistä ei välttämättä kuvan rajauksen vuoksi näe kaikkea ja toisekseen, kuka väitti sen tärkeimmän hetken oikeasti olevan tärkein? Jos haluan nähdä leikkikumarruksen, minua pitäisi kiinnostaa kaikki sitä ennen ja sen jälkeen tapahtuva – yksittäisellä eleellä ei muutoin ole juurikaan väliä. Milloin ele tapahtuu, miksi ja mitä siitä seuraa, ovat olennaiset kysymykset. Koiranlukutaito ottaa harppauksen eteenpäin, kun yksittäisen eleen sijaan tarkastellaan kokonaista tapahtumasarjaa ja sen kulkua.

On ihan ymmärrettävää, että Puppe-koiran monivaiheisista ja äkkivääristä edesottamuksista puhutaan vaikkapa remmirähjäämisenä. Ohituksissa haukkuvat koirat eivät kuitenkaan koskaan ainoastaan hauku, vaan tekevät paljon muutakin. Lisäksi hännän heiluminen rähjäämisen aikana voi sekoittaa omia havaintoja – eikö koira itsekään tiedä olevansa iloinen tai äkäinen? Hännän pystyasento ja tärisevä tai nopea heiluminen kertovat yleensä koiran voimakkaasta kiihtymisestä ja käsityksemme tilanteesta saattaa paljastaa tarkemmin, onko kyse myönteisestä tai kielteisestä kiihtymisen laadusta. Hännän heilumista rähjäämisen aikana voi verrata vaikkapa tutun ihmisen kohtaamiseen, jolloin koiran häntä liikkuu hieman matalammalla, esimerkiksi selkärangan tasoisesti ja pitkällä liehuvalla liikkeellä, siis rennon mutta voimakkaan alleviivatulla radalla. Toisaalta, joillain koirilla on myös pysty- tai kippurahäntä, jolloin hännän syynääminen yksittäisenä eleenä voi olla turhauttavan epäselvää ja liian hienovaraista alkuun pääsemisen kannalta.

Eleitä ja käyttäytymistä voidaankin niputtaa ketjuanalyyttisen kuvailun avulla yhteen tilanteeseen hyvin yksityiskohtaisesti. Puppe-koiran esimerkissä rähjäämiseen liittyy 10 yksittäistä kohtaa. Lisäksi lopputavoite Puppe-koiran tapauksessa on ilmiselvä: Puppe haistelee mielellään, kun toisia koiria ei ole näkyvissä. Haluamme Pupen rentoutuvan ohitusharjoittelun myötä niin paljon, että se pystyy jatkamaan haistelua koirahavainnon jälkeen. Aiempiin ohitusharjoitusten vaiheisiin tulee siis helposti mukailtu jatko. Lopulta Puppe-koiran ohitusharjoitteluun tehtäisiin ainakin seuraavat kolme selkeää ja toisiaan seuraavaa harjoitusvaihetta.

Suunnitelma alkaa näyttää melko kelvolliselta ja riittää pidemmällekin aikavälille, vaikka se ei vielä olekaan järin yksityiskohtainen. Lisäksi Puppe-koiran taluttajan tulisi harjoitella suunnitelman toteuttamista ja saada aikaan uusi harjoittelemisen rutiini. Mutta tietysti meillä on vielä käsillä klassinen “Entä, jos…?” -kysymys. Kun kyse on ongelmanratkaisusta ja koulutussuunnitelma näyttää muutoin käytännössä toteutettavalta, miten suhtaudutaan koiran jo olemassa olevaan tapaan? Annetaanko sen räyhätä, jos makupalat eivät satu maistumaan?

Virheettömään oppimiseen kuuluu olennaisena harkitun suunnitelman tekeminen ja suunnitteluvirheen vaikutuksen pienentäminen – ongelmakäyttäytymisen yhteydessä mielellään koko ei-halutun tavan estäminen. Jotta saan harjoitussuunnitelman vaiheet mahdollisimman tiiviiksi ja helposti muistettaviksi, tarvitsee myös räyhäämisen estämiseen suunnitellun tukitaidon vaiheen olla linjassa muiden harjoitusvaiheiden kanssa.

Alla olevassa esimerkissä tapahtuu käytännössä samaa ennakoivaa oppimista kuin harjoitusvaiheiden 1 ja 2 välillä.

Käytämme koiranlukutaidon ja koulutuksen suunnittelun yhdistämiseen niin arki- kuin ammattikäytössä tämänkaltaisia ketjuanalyysiin perustuvia yksinkertaistettuja malleja. Ne ovat tehokkaita opettamaan myös ihmisiä kommunikoimaan koulutustilanteista aiempaa täsmällisemmin. Ketjuanalyysin avulla saadaan painotettua koulutuksen käytännöllisyyttä ja häivytettyä esimerkiksi erilaisista menetelmistä, asenteista tai kokemuksen määrästä johtuvia eroja ihmisten välillä. Käytännöllisten työkalujen avulla ei haittaa, jos joku on itseäni vähemmän kiinnostunut koirien oppimisesta tai koulutussuunnitelmien tekemisestä. Ketjuanalyysin avulla tehty harjoitussuunnitelma antaa selkeät raamit ja vaiheet asioille, joita haluamme nähdä, vahvistaa palkitsemalla sekä saada pysyviksi. Yksilölliset erot tulevat esiin joka tapauksessa, suunnittelu ei poista tai kiellä niitä. Ketjuanalyysin avulla yksilölliset erot eivät vain sekoita selkeän suunnittelun aloittamista. Suunnitelman avulla voidaan kertoa suorasanaisesti, mitä tapahtuu – ilman kiertoilmaisuja, abstraktia tasoa ja suurta tulkinnanvaraisuutta. Juuri tätä avoimuutta koirien kouluttamiseen ja erilaisten menetelmien selittämiseen tarvitaan.

Ketjuanalyysia hyödynnetään usein niin sanotun vireenhallinnan kouluttamisessa eli ratkaisukeskeisesti koiraharrastuksiin. Vireenhallinta tarkoittaa käytännössä koulutustilanteen tapahtumaketjun hallintaa kokonaisuutena. Erinomainen esimerkki siirtymätilanteiden altistavasta vaikutuksesta on koira, joka syöksyy jo autosta tullessaan hihnan päähän ihmisensä ohitse. Tämän jälkeen koira vetää hihna tiukalla itsensä kentälle ja haukkuu matkalla ohikulkijat. Kun varsinaisen harjoituksen pitäisi alkaa kentällä, ihmiselle onkin yllättäen väliä, mitä koira tekee. Tässä koiran siirtyminen autolta kentälle on mennyt ehkä hyvinkin aktiivisesti ja innokkaasti, mutta kentällä koiran voi olla mahdotonta heti mukautua siihen, että ihmiseltä saatavat palkkiot tulevat viiveellä tai että niiden eteen ylipäätään tarvitseekin työskennellä.

Ketjuanalyysin tekeminen on hyvin käytännöllistä ja etenkin ongelmakohtien arvioimisessa se on tehokas ja tarkka työväline. Se selkeyttää lajienvälistä vuorovaikutusta, mutta jättää tilan jokaisen yksilölliselle kädenjäljelle. Tapahtumien kulkujen käytännönläheinen arviointi nopeuttaa varsinaisessa koulutuksessa tarvittavien menetelmien valitsemista. Ja ennen kaikkea, huomioimme koiran yksilönä jo ensimmäisestä harjoituksesta alkaen.

Yhteenveto

Virheettömässä oppimisessa vastuu koiran oppimisesta on siirretty ihmiselle. Koira ei tee virheitä sen vuoksi, että se ei keskity tai ole kiinnostunut. Virheet koiran oppimisessa johtuvat menetelmiin sisäänkirjoitetusta inhimillisestä tekijästä. Menetelmien tarkentamista ja kehittämistä ei tarvita ensisijaisesti niiden koirien vuoksi, jotka pystyvät joustamaan ja mukautumaan vaivattomasti – siis oppimaan tavoitteellisesti, vaikka ihminen keskittyisi aivan muihin asioihin. Sitä tarvitaan niiden vuoksi, jotka eivät muutoin pystyisi oppimaan ihmisen asettamia tavoitteita.

Olen esitellyt tässä blogitekstissä melko yksityiskohtaisia eroja kahden tyypillisen, palkitsemista hyödyntävän koulutustavan välillä. Niiden ero voi tuntua ihmisen toiminnan kannalta melko vähäpätöiseltä, mutta kyse onkin koirasta ja sen oppimisesta. Koiranomistamisessa on aina kyse ihmisen ja koiran intressien sovittamisesta yhteen ja sen vuoksi valitsin esitellä ketjuanalyysiin perustuvan yksinkertaistetun lähestymistavan koiranlukutaidon ja koulutussuunnittelun yhdistämiseen.

Virheettömän oppimisen tutkiminen ja laajentaminen erilaisille sovellusalueille on vielä kesken. Toivottavasti sait tämän blogitekstin avulla kiinni perusajatuksesta ja muutamasta syventävästä knopista, mistä oikein on kyse. Olennaisinta teoreettisen oivaltamisen ohella tietysti on, että pyrimme kääntämään tiedon sujuvaksi käytännön toiminnaksi. Käytännön harjoitusten suunnitteleminen ja niiden virheettömyyden varmistaminen suunnitelmaa kokemusten myötä päivittämällä voivat onnistua vain kokeilemalla ja harjoittelemalla.

© Jirka Vierimaa. Tekstin kopioiminen vain kirjoittajan luvalla.