Vuosien varrelta

Kirjoittanut Jirka Vierimaa | Julkaistu 5.5.2012

Johdanto

Tutustuin Aisopoksen eläinsatuun, jonka lopussa susi kieltäytyy koiran elämästä toteamalla: “Better starve free than be a fat slave.” Villinä luonnossa elävä, mutta nälkään nääntymäisillään oleva susi ei halunnut elää koirana, koska selvitäkseen se olisi joutunut luopumaan vapaudestaan. Eettisesti kestäviä, koiralähtöisiä, nykyaikaisia tarpeita vastaavia ja ihmisten käyttöön kustannustehokkaita koulutusmenetelmiä soveltaessa tulee usein ihmeteltyä, mikä koira oikein on.

Kesykoira on eläinlajina kiinnostava, koska sen sijainti on jossain villin eläimen ja luonnosta erkaantuneen ihmisen välillä. Niitä pyritään hoitamaan ja ymmärtämään kuin ihmisiä, mutta puhekielessä ne määritellään ei-inhimillisinä. Useimmat niistä eivät automaattisesti sopeudu eikä niitä täysin hyväksytä ihmisten maailmaan, mutta harva niistä myöskään pärjäisi itsekseen luonnossa.

Inhimillisestä näkökulmasta katseltuna koirasta tulisi hyötyä, mutta toisaalta koirankin tulisi hyötyä kanssaihmisistään.
Keräsin tekstiin pääkohtia erilaisista koirien käyttäytymiseen liittyvistä kirjoista ja tutkimuksista 1900-luvun jokaiselta vuosikymmeneltä. Nähtävissä on edelleen keskeneräinen prosessi eli miten ihmisen tavoittelema hyöty voitaisiin suhteuttaa koiran todellisiin kykyihin.

Koiria tutkitaan ja tulkitaan usein sosiaalisista lähtökohdista käsin, jolloin väistämättä törmätään inhimillisiin asioihin. Koira on monin tavoin näyttänyt vakiintuvan myös ihmisen jatkeeksi, varjoksi tai peiliksi. Mitä siis tulisi ottaa huomioon, jotta koira pärjäisi kesynä eläimenä ihmisten villissä maailmassa?

Uuden vuosisadan ja tutkimusperinteen alku

Edward Lee Thorndike väitteli tohtoriksi vuonna 1898, aiheenaan eläinten älykkyys ja mielleyhtymien oppiminen. Hän kehitti ”vaikutuksen lain”, jonka mukaan eläimet oppivat toimimaan eri tilanteissa niitä hyödyttävällä tavalla. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppiminen tuotti Thorndiken tutkimusten mukaan seuraavaa: Kun ärsyke-käyttäytymisvaste – sarjat tuottavat mielihyvää, sellainen käyttäytyminen ”jää talteen”. Mikäli ne tuottavat kipua, käyttäytyminen häviää. Tämä tarkoittaa oppimista yrityksen ja erehdyksen avulla, jossa oppiminen tapahtuu nopeasti, kun käyttäytymisen seuraukset ovat välittömiä. Lisäksi hyvät kokemukset pyritään uusimaan.

Nämä havainnot ovat vaikuttaneet merkittävästi tämänkin päivän eläinkoulutukseen. 1911 julkaistun Animal Intelligencen mukaan tulisi tutkia eläinten käyttäytymistä – ei mieltä – jotta lopulta niiden käyttäytymistä voitaisiin ohjailla ja hallita. Thorndiken aloittama tutkimusperinne jatkuu ja menetelmät kehittyvät, jotta esimerkiksi koirat saataisiin sopeutumaan ihmisympäristöihin mahdollisimman hyvin.

Yrityksestä ja erehdyksestä on vuosisadassa päästy jopa virheettömien koulutusprosessien hallitsemiseen. Yksilöllisesti toteutetut koulutusratkaisut näyttävätkin olevan se sovelletun käyttäytymisanalyysin antama hyöty, jota kaikki koiraihmiset tarvitsevat.

Saksalaista laatua sotavuosilta

Modernin koirankoulutuksen klassikoksikin kutsuttu Training dogs (1910) on kiinnostava teos, sillä pitkälti ilman käyttäytymistieteitä ja satavuotisen kulutuksen ja kehityksen jälkeen sen ideologiset sisällöt näkyvät ja kuuluvat joka puolella. Konrad Most kuvaili sosiaalisen dominanssin teoriaa (eli miten johdetaan laumaa) näin:

“Laumassa elävät nuoret koirat tappelevat rajusti selvittääkseen asemansa. Ihmisistä ja koirista koostuvassa laumassa kilpailu kouluttajan huomiosta on innokasta. Jos tällaiseen ei vastata metodeilla, joita koiran mieli pystyy käsittämään, se päättyy usein koirien hyökkäämiseen kouluttajaansa ja muita ihmisiä kohtaan.

Koiralaumassa ihmisen ja koiran välinen hierarkkinen järjestys voidaan hankkia vain fyysisellä voimalla. Varsinaisessa kamppailussa ihmisen tulee voittaa välittömästi. Tällaisen tuloksen saavuttamalla voi vakuuttaa koiralle, että ihmisellä on fyysinen ylivoima.”

Ote Mostin tekstistä on ennen kaikkea loogisen ja jopa pelastavan kuuloista. Jos laumassa on ristiriitoja ja välienselvittelyjä, tulee ihmisen pitää puolensa. 2010-luvulla modernia eläinkoulutusta harjoittavalle se on tosin liian heppoisesti järkeiltyä, sillä nykyisellään jo lähtöoletus (että koirat olisivat laumaeläimiä) tiedetään virheelliseksi.

Kesykoira on ennemminkin puoliksi sosiaalinen ja puoliksi erakko pentumainen eläin ja valitettavasti niiden aivorakenne ei mahdollista kummoisten sosiaalisten rakenteiden käsittämistä. Lisäksi rajut tappelut liittyvät aina hyvinvoinnin puutteisiin, sillä hyvinvoivat yksilöt käyttäytyvät sosiaalisesti järkevästi – lajista riippumatta.

Riippumatta Mostin teesistä haluan tuoda esille myös sen, että hän painotti koiranpennun sosiaalistamisen merkitystä. Koiran tulee tutustua jo pentuna niihin asioihin, jotka tulevat olemaan sen elämän perusasioita.

Koira luottaa oikeasti luottamuksen arvoiseen ihmiseen

Ivan Pavlov on tunnettu klassisen ehdollistumisen löytämisestä. Hänen työstään parhaiten tunnetaan kellonsoittoon kuolaamalla reagoivat koirat. Pavlovilainen oppiminen tapahtuu sitä tiedostamatta: koirat kuulivat niille vieraan äänen juuri ennen lihajauhon syömistä. Alle 20 kerran jälkeen koirat alkoivat kuolata pelkän äänen kuultuaan, ilman ruoan havaitsemista. Oppiminen perustuu siis ennakointiin ja tulevaa tilannetta ennakoiviin reaktioihin – ne ovat silmänräpäyksiä ennen valittua, tavoitehakuista käyttäytymistä.

Pavlovin avustaja kokeili ehdollistaa kellonsoittoa myös toisinpäin eli antoi koiran ensin syödä ja sen jälkeen soitti äänirautaa. Hän toisti ehdollistamisyritystään tällä järjestyksellä yhteensä 427 kertaa, mutta onnistumatta. Koirat eivät reagoineet äänirautaan. Avustaja käänsi järjestyksen alkuperäiseen eli soitti ensin äänirautaa ja antoi koirille sen jälkeen lihajauhoa. 20 kertaa toistettuaan hän havaitsi koirien kuolaavan jälleen pelkän äänen kuultuaan.

Käytännön koulutuksessa tällaista oppimista tapahtuu esimerkiksi silloin, kun koira oppii vihjesanojen merkityksen. Mikäli istu-sanan kuultuaan koira tietää mahdollisuutensa palkkioon, se valitsee istua nopeammin ja haluaa tehdä sen useammin kuin ilman palkkiota. Klassista ehdollistumista tapahtuu jatkuvasti sekä uusien yhteyksien muodostuessa että vanhojen vahvistuessa tai heikentyessä.

Myös luottamus omaan ihmiseen opitaan klassisen ehdollistumisen kautta. Siksi koiraa lähestyvät kädet, äänensävyt ja ihmisen käyttäytyminen eri tilanteissa saattavat näyttäytyä koiran näkökulmasta hyvinkin ristiriitaisina. Mitä voimakkaampi kokemus eli mitä voimakkaampia reaktioita siihen liittyy, sitä pysyvämpää oppimista pääsee muodostumaan. Tätä oppimisen muotoa ei valita, se peritään – siksi on turhaa ottaa koiran mielipiteitä henkilökohtaisesti. Jos koiraa esimerkiksi ohjataan palkkioihin liittyvillä käsimerkeillä, se todennäköisesti antaa myös rapsutella itseään.

1930-luvulta lähtöisin oleva vinkki pennunostajille

Working Dogs-teoksen kirjoittajat Humphrey ja Warner (1934) havaitsivat yhteyden pentuiän korkean aktiivisuuden ja aikuisiän aggressiivisuuden välillä. Ihmispsykologian termein tällaiset herkästi kiihtyvät koiranpennut olisivat nk. haastavan temperamentin yksilöitä. Havainnot saivat tukea vielä 1980-luvun lopullakin, kun tutkijat havaitsivat yhteyden pentuiän passiivisuuden ja aikuisiän pelokkuuden välillä. Näitä havaintoja taas tukee eräs uusi tutkimus pentutehtaista tulevien koirien käyttäytymisongelmista.

Koiranjalostusta ajatellen Working dogsin kirjoittajat saivat kulmakarvani hieman nousemaan. Heidän näkemyksensä mukaan virkakoirakoulutuksen vaikein osio oli saada saksanpaimenkoira puremaan ihmistä. Valtaosa koirista, joista ei tullut virkakoiria puremattomuuden takia, saivat silti huippupisteet halukkuudesta harjoitteluun.

Kääntyyköhän tilanne joskus päälaelleen eli valtaosa saksanpaimenkoirista saataisiin puremaan ihmistä ja olemaan haluttomia harjoitteluun? Pennunostajan kannalta – koiran rodusta riippumatta – se aktiivisin ja villein yksilö ei siis välttämättä olekaan se parhaiten motivoitunut harrastuskaveri. Tai ”rauhallisin” eli passiivisin pentu taas se paras perhekoira.

Esimerkki koiranjalostuksesta 1940-luvulta

Thornen (1944) tutkimusten mukaan arkuus on voimakkaasti periytyvä ominaisuus. Sillä on siis jälkeläisiä pelokkaaseen ja siihen liittyvään aggressiiviseen käyttäytymiseen voimakkaasti altistavia geneettisiä tekijöitä. Hurjana esimerkkinä Thorne esitteli ”pelkopurevan” basset houndin jälkeläisiä. 59 jälkeläisestä kaikkiaan 43 (eli 73%) oli arkoja ja epäystävällisiä ihmistä kohtaan.

Määrä kuulostaa suunnattomalta ja ongelma tunnettiin jo lähes 70 vuotta sitten. Milloinkohan tällaiset jalostukseen liittyvät ongelmat ymmärretään selättää? Tietoa kerätään ja analysoidaan edelleen, sillä tälläkin hetkellä Suomessa tehdään tutkimusta arkuuteen vaikuttavista geeneistä.

Koira-avusteisen terapian klassikkoartikkeli 1940-luvulta

Sosiologi James Bossard (1944) lienee tunnetuin artikkelistaan ”The mental hygiene of owning a dog”. Hän toi esiin koiranomistamisen etuja lasten hyvinvoinnille, tosin kannustamalla pitämään koiria kohteina oman mielihyvän tavoitteluun ja turhautumisen purkamiseen. Hänen suosituksensa jättivät täysin huomiotta sen, että tällöin koira olisi vain hiljainen uhri ja ennen pitkää pakotettu puolustamaan itseään.

“If things have gone wrong, and you feel like kicking someone, there is Waldo, waiting for you. If you have been ordered about by the boss all day, you can go home and order the dog about. If mother has made you do what you did not want to, you can now work on the dog. Long observation of children’s behavior with domestic animals convinces me that this is a very important function. Often the child has been the victim of commands, “directives”, shouts, orders, all day long. How soul-satisfying now to take the dog for a walk and order him about! This is a most therapeutic procedure.”

Ovatko ajat mielestäsi muuttuneet? Ainakin eräs yhteistyöhön negatiivisesti vaikuttava tapa näyttäisi olevan hyvin vakiintunut monille ihmisille. Koska lain mukaan pidämme koiria hihnassa ja muun elämän ohella lenkkeilytämme niitä, saatamme aivan tavanomaisesti ja huomaamatta harjoittaa jatkuvaa hihnan nyppimistä. Tämä liittyy yleensä ihmisen hermostuneisuuteen (ehkäpä pitkän työpäivän jälkeen?), eikä ole välttämättä kovinkaan tietoista käyttäytymistä. Jos olet hankkinut itsellesi tällaisen tavan, kokeile sen sijaan pitää kätesi paikallaan ja kutsu koira luoksesi.

Bossardin näkemys nousi esiin myös Suomen eläinlääkärilehdessä joitain vuosia sitten (11/2005), sillä häntä siteerataan eläinavusteiseen terapiaan liittyvissä kirjoituksissa. Lemmikin omistamisella on osoitettu olevan paljon terveydellisiä ja psykologisia etuja ihmiselle, mutta valitettavasti ihmisestä ei ole todettu olevan koiralle ehdotonta hyötyä kuin kyläkoirien elinympäristöissä.

Molemminpuolinen hyöty on erittäin tärkeä näkökulma etenkin hyötykoiria koulutettaessa. Esimerkiksi Raymond ja Lorna Coppingerin, koirien käyttäytymistutkijoiden näkökulman mukaan valtaosa hyötykoirista hyödyttää vain ihmistä, jos sitäkään. Tulisi siis varmistua, että myös hyötykoira hyötyy tehtävästään ja ihmisen elämällä on jotain annettavaa koiralle.

Lorenzkin tiesi, ettei Lassie koskaan haukkunut turhaan

Pavlovin tavoin Nobel-palkittu Konrad Lorenz (1955), eläinten käyttäytymistieteen uranuurtaja, mainitsi jo 50-luvulla siitä ongelmakohdasta, johon monet eläinten käyttäytymisneuvojat kautta maailman nykyisinkin törmäävät. Ongelmista syytetään koiraa, joka johtaa luovuttamiseen ja jopa koirasta luopumiseen. Kyse on toiminnan tasolla eräänlaisesta ilkivallasta, joka saattaa kohdistua koiraan aivan huomaamattakin.

Koiranomistaminen on vuosikymmenen mittainen pesti, jonka aikana elämäntilanteet muuttuvat. Koiranomistajille peräänkuulutettu vastuu liittyykin siihen, etteivät ihmisen oman elämän kriisit ole koiran kriisejä.

Useimmiten koiraan kohdistuvissa ongelmissa kerrotaan, kuinka paljon uhrauksia sen eteen on itseään uhraten tehty. Lorenzin mukaan ihmisen tunteettomuus ja itsekkyys ovat tällöin silmiinpistäviä – Stephen R. Lindsayn lisäyksellä – ”…kuin Pinokkion nenä.”

“If I question a man who has just been boasting of the prowess and other wonderful properties of one of his dogs, I always ask him whether he has still got the animal. The answer, then, is all too often. . . “No, I had to get rid of him—I moved to another town—or into a smaller house—I got another job and it was awkward for me to keep a dog.”

Koiran osoittaessa inhimillisesti ajateltuna epäkiitollisuutta, se joutuu ilkivallan kohteeksi. Tämä on myös kaikkein tehokkaimpien positiivisten koulutusmenetelmien suurin kompastuskivi. Itse olen äärimmäisen kiitollinen jokaiselle koiranomistajalle, joka uskaltaa kysyä apua tai ohjeita ja luottaa siihen, että ongelmia voidaan ratkaista hyvin yksinkertaisin tavoin. Aina se ei ole helppoa, koska kyse voi olla myös oman käyttäytymisen tietoisesta muuttamisesta.

Teoriassa remmiräyhääminen ratkaistiin jo 1960-luvulla!

Nathan Azrin (1967) työtovereineen havaitsi, että pakeneminen on ensisijainen valinta uhan edessä. Pakenemisen sijaan hyökätään vain, jos pakeneminen ei ole muuten mahdollista tai pakenemisen edellytykset ovat liian vaativia (esim. elokuvassa umpikujaan pakeneva ihminen, joka löytää edestään korkean piikkilanka-aidan). Hyökkääminen kuitenkin vähenee nopeasti, mikäli pakeneminen ja uhan välttäminen on mahdollista.

Arjessaan koiran kanssa tällaisen ilmiön voi huomata mm. hihnassa räyhäämisenä. Koirat oppivat jo pentuaikana, ettei hihnan kanssa pääse karkuun. Kapeilla kaduilla joutuu usein lähestymään vastaantulijoita kohtisuoraan ja toinen koira saattaa pölähtää näköpiiriin aivan kosketusetäisyydelle. Mikäli koirille opetetaan keino hillitä itsensä hetkeksi eli välttää liian vaikea tilanne, kunnes taidot mahdollistavat siitä selviämisen, ohitusongelmat ratkeavat hyvinkin helposti.

Koirien yliopistokoulutusta

1970-luvulla Yhdysvalloissa (nykyisin mm. Pennsylvanian yliopiston eläinten käyttäytymisklinikka) otettiin käyttöön Victoria Voithin ”Sit-Stay Program”. Pääpiirteissään koirat opetettiin istumaan tai menemään makuulleen, kun ne kohtasivat itselleen vaikean tilanteen. Koulutusohjelman tarkoituksena oli opettaa koiranomistajille mahdollisimman yksinkertainen tapa ohjata pelokkaasti käyttäytyvää koiraa oikeaan suuntaan. Paikallaan pysyvän käyttäytymisen vahvistaminen helpotti käyttäytymisneuvojien työtä, esimerkiksi äänipeloista kärsivää koiraa voitiin vaiheittain totuttaa pelottaviin ärsykkeisiin ja tapaamisten välillä koiranomistajat tiesivät, miten toimia. Lisäksi koirat oppivat turvallisen taidon, jonka myötä niiden mahdollisuudet onnistua vaikeissa tilanteissa helpottuivat.

Alkuperäisestä muodosta erilaisiin tarpeisiin muokattua menetelmää hyödynnetään tänäkin päivänä eri eläinlajien kanssa arkisten tavoitteiden, onnistuneiden harrastuskokemusten sekä työssä ihmisen kanssa toimivien eläinten koulutuksessa.

Dominanssi hautaan ja klikkeri käteen!

Daniel F. Tortora (1983) kehitti teoriaa koirien aggressiivisesta käyttäytymisestä, joka sai paljon tukea myös myöhempien aikojen tutkijoilta. Hänen mukaansa koirien aggressiivinen käyttäytyminen ihmisiä kohtaan liittyy merkitykseltään ennemmin välttämiseen (tai sen mahdollistamiseen) kuin dominanssiin liittyvään kilpailuun. Näkemys on vallitseva tänäkin päivänä.

Tehokkaiden koulutusmenetelmien suurimpana etuna on ihmisen ja koiran välinen lajiero. Meidän ei tarvitse leikkiä koiraa tai tehdä koirasta inhimillistä saavuttaaksemme tuloksia. Voimme vain opettaa itsellemme ja koiralle taitoja, joiden avulla molemmat osapuolet voivat elää yhdessä turvallisesti.

Tortoran tutkimusten aikoihin ilmestyi myös monille tunnettu Karen Pryorin kirjoittama positiivisen koirankoulutuksen merkkiteos Don’t shoot the dog. Se sisältää monipuolisia näkökulmia ja ohjeita koiran käyttäytymisen muuttamiseen. Pryor jaksaa myös muistuttaa jokaisen esimerkin kohdalla, että koiralle on turha kiukutella siitä, että se on koira ja ostettu perheenjäseneksi.

Auttaako kastraatio käyttäytymisongelmiin?

Neilson (1997) kuuluu työtovereineen melko suureen määrään tutkijoita, jotka ovat vuosikymmenten saatossa havainneet uroskoirien olevan herkemmin aggressiivisia, hankalammin sopeutuvia ja yleisemmin käyttäytymisongelmia oppivia kuin narttukoirat.

Tilastollisesti katseltuna ”mieshormonien” ja aggressiivisen käyttäytymisen yhteys näyttäisi aivan selkeältä, sillä uroksilla on poikkeuksetta enemmän riehumiseen liittyviä käyttäytymisongelmia kuin nartuilla. Mitään kestävää yhteyttä niiden välille ei kuitenkaan ole kyetty löytämään (viimeisin huomaamani tutkimus ilmestyi muutama kuukausi sitten).

Uroskoirien käyttäytymisongelmia hoidetaan – tai pyritään hoitamaan – hyvin usein kastraation avulla. Yleisestä uskomuksesta huolimatta kastraatio ei kuitenkaan merkittävästi vähennä aggressiivista käyttäytymistä tai vähennä uroskoiran aktiivisuuden tasoa.

Neilsonin ryhmän mukaan kastraatio vähentäisi 50–90% mm. urosten välistä aggressiivisuutta, ”merkkailua” ja astumisyrityksiä. Nämä vaikutukset toteutuvat kuitenkin vain, jos syy niihin on alun perin sukupuolihormonaalinen ongelma, eikä koiran yleiseen hyvinvointiin liittyvä. Todennäköisesti kastraatiosta on eniten hyötyä silloin, jos vakuutusyhtiö korvaa siitä osansa.

Lopuksi

2000-luvulla eläinten käyttäytymistutkimus on laajentunut melkoisesti. Koulutuskäytännöt muuttuvat kuitenkin hitaasti, sillä perinteisistä menetelmistä on ehtinyt kertyä kokemusta ja niiden yksittäisillä tekniikoilla saatetaan edelleen päästä haluttuihin tuloksiin. Nykyisin tutkijoiden kiinnostuksen kohteena ovat myös eri menetelmien vaikutukset koiran hyvinvointiin sekä niiden toimivuus pitkällä aikavälillä.

Nykyaikaiset menetelmät saattavat vaatia taitavaltakin koiranomistajalta aivan uudenlaista sitoutumista harjoitteluun, kun koirille voidaan opettaa samanaikaisesti tarkkaa toimintaa ja laajempia kokonaisuuksia. Kouluttajan näkökulmasta, hallinnan käsite on aloittanut taipumisensa eettisesti kestävämpään ja kaikkien turvallisemmassa käytössä olevaan suuntaan. Hallintahan on vain koiran käyttäytymisen ohjaamista haluttuun suuntaan – se ei ole kovinkaan hankala homma.

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Azrin, N.H. et al (1967) Attack, avoidance and escape reactions to aversive shock. Journal of Experimental Analysis of Behavior, 10:131-148.

Bossard, J.H.S. (1944). The mental hygiene of owning a dog. Mental Hygiene, 28:408-413.

Humphrey, E. & Warner, L. (1934). Working dogs. Baltimore: John Hopkins Press.

Lindsay, S.R. (2005) Handbook of applied dog behavior and training. Vol 3. Procedures and protocols. Blackwell Publishing Ltd.

Lorenz, K. (1955). Man Meets Dog. Boston: Houghton Mifflin.

Most, K. (1910/1955). Training dogs. New York: Coward-McCann, lisäpainos 1955.

Neilson, J.C. et al (1997). Effects of castration on problem behaviors in male dogs with reference to age and duration of behavior. Journal of the American Veterinary Medical Association, 211:180-182.

Pavlov, I.P. (1927/1960). Conditioned reflexes: An investigation of the physiological activity of the cerebral cortex. New York: Dover, lisäpainos 1960.

Thorne, F.C. (1944). The inheritance of shyness in dogs. The Journal of Genetic Psychology, 65:275-279.

Tortora, D.F. (1983) Safety training: The elimination of avoidance-motivated aggression in dogs. The Journal of Experimental Psychology: General, 112:176-214.