Ihmisen paras (reaktiivinen) ystävä

Julkaistu 25.4.2025 | Kirjoittanut Jirka Vierimaa

Koiran reaktiivisuus koetaan helposti arjen pannukakuksi. Toisaalta se on anteeksipyytelemättömyydessään ominaisuus, joka tarjoaa ihmisille omanlaisiaan mahdollisuuksia kokea juuri niitä asioita, mitä elämältä koirien kanssa halutaan – ilon lisääntymistä, stressin vähentymistä ja empaattisemmaksi kasvamista.

Reaktiivisuudella kuvataan tavallisiin asioihin tavallista suuremmalla voimakkuudella suhtautuvaa yksilöä. Ihmisillä reaktiivisuus tai hyperreaktiivisuus liitetään esimerkiksi autismikirjossa ääniherkkyyteen, tietyssä persoonallisuushäiriössä tunnelatautuneisiin ärsykkeisiin nopeasti ja voimakkaasti reagoimiseen tai ahdistuneisuushäiriössä vasta mahdolliseen uhkaan reagoimiseen. Vastavuoroisesti koirien kohdalla sama piirre tai taipumus on monitulkintainen ja se niputetaan varsin epämääräiseksi kokoelmaksi ongelmallista käyttäytymistä. Koiran reaktiivisuuden nähdään olevan epäsopivaa julkisissa paikoissa ja siksi sen vuoksi pelätään epäreilun arvioinnin kohteeksi joutumista. Etenkin rutiininomainen vastaantulijoille lenkeillä kaikin voimin keuhkoaminen alkaa helposti hävettää hihnan päässä neuvottomana horjuvaa lenkkikaveria. Herkästi esiin tunkevana piirteenä reaktiivisuus varmistaa sen, että intensiivinen tilanne kestää riittävän pitkään jättääkseen jäljen koiranomistajaan. Toisaalta reaktiivisuus voi olla myös lievää ja kohdistua hyvin harvoin kohdattuihin asioihin, jolloin se ehkä nimettäisiin joksikin muuksi.

Koko koira voidaan leimata reaktiiviseksi, vaikka yksittäistä yllykettä kohti rajusti syöksyminen ja lujaan ääneen haukkuminen olisivat vain murto-osa lenkistä. Koiran kun ei odoteta vouhottavan pidäkkeettömästi, vaan toimivan säntillisen kansalaisen tavoin. Siksi koiran reaktiivisuuden ajatellaan anekdootinomaisesti poikkeavan normaalista ja juuri suhteettomuudellaan häiritsevän koiranomistajan muutoin mukavaa elämää. Reaktiivisuudesta on silti vaikea napata kunnollista otetta, sillä se voi aiheutua hyvin monenlaisista aistihavainnoista ja esiintyä kokonaisena käyttäytymisvalikoimana. Perustunteista sen taustalla on arvatenkin pelko, vaikka koira ei näytä pelokkaalta. Sillä on yhteys aggressiivisuuteen, mutta suoraan sitäkään reaktiivisuus ei tarkoita. Monen koiran rajukin ensireaktio pysyy vain ensireaktiona, jonka jälkeen tilanteen tulkinta tarkentuu ihmisen odotuksia vastaaviin mittasuhteisiin. Tosin sekunnit ennen sitä tuntuvat pitkiltä, eikä reagointi välttämättä lopukaan.

Koiran reaktiivisuudella halutaan siis kertoa jostain hankalasta ja koiraa pingottavasta ominaisuudesta, jonka maallikko pystyy erottamaan aggressiivisuudesta ja arkuudesta, mutta liittämään osaksi koiran persoonallista tapaa kokea maailma. Sepä onkin jännittävää, miksi koirille niin totutusti annetaan geneerisiä piirteitä, ikään kuin avuksi tyhjentämään yksilö rotumääritelmän mehustelevien adjektiivien jättämiin oikean elämän aukkoihin. Tunneselitys koiran ahdistuksesta ei ainakaan ole yhtä suosittu, vaikka reaktiivinen koira päällisin puolin näyttäisi ahdistuneelta ja olisi alkujaan pyrkinyt välttämään vaikeita tilanteita. Taistelemisen ja pakenemisen karkean kahtiajaon laajentaminen toimivaksi kolmikoksi kuitenkin onnistuu välttämiskäyttäytymisen, pyrkimyksen pysyä kaukana vaikeista tilanteista, avulla.

”Tämä koira oppii hyvät ja huonot tavat yhtä nopeasti” on kliseistä parhain, kun halutaan pyöristää reaktiivisen, ja sen myötä ahdistuneen, koiran teräviä kulmia. Kliseellä isketään kaikkein tärkeimpään kohtaan ja sillä kerrotaan paljon. Etenkin vaikeissa tilanteissa tällaisen koiran voi arvata tavoittelevan omalla toiminnallaan jotain välittömästi oloaan helpottavaa ja vasta toissijaisesti jotain palkitsevaa. Sen vuoksi koiran harhauttaminen ohitustilanteissa namipussin rapistelulla tai käpyjä jahtaamalla toimii aikansa, kunnes puuhan uutuusarvo loppuu tai harhautus alkaa varoittaa mahdollisesta uhasta. Lenkkeilyn vaikeuksista huolimatta koira voi kotiväen kesken oppia ihan hetkessä minkä tahansa tempun. Koiran kohottunut vireystila todella nopeuttaa oppimista ja korkeaenergisellä koiralla vireys pysyy yllä pitkään.

Reaktiivisuus taipumuksena ja ahdistuneisuus sen aiheuttamana seurauksena eivät kombona tärvele koiran oppimiskykyä aivan suoraan. Toisinaan vuosia lenkeillä toistunut ahdistusrähjäys vähenee ja lopulta katoaa lähes kokonaan jopa viikkojen harjoittelulla, vaikka tavan uskoisi juurtuneen täysin joustamattomaksi. Silloin taustalla on uskonasioiden sijaan koiran motivaatio välttää ahdistuksen voimistaminen omalla toiminnallaan, siis haluttomuus rähjätä herkistyneestä reagointitaipumuksesta huolimatta. Siinä nähdään reaktion ja käyttäytymisen keskeinen ero. Jälkimmäinen voi hyödyttää konkreettisesti, kun edeltävä toimii enintään alustavana työntövoimana. Lisäksi havaitsemisen ja reagoimisen väliin jää aina pieni tila valinnalle ja orientoitumiselle, minkä vuoksi kouluttamisen perustana käytetyt palkkiomerkit nähdään täsmävihjeinä välittömästi palkitseville pikkutehtäville. Ne helpottavat kommunikointia ihmisen ja koiran välillä sekä auttavat kurottelemaan kohti seuraavia harjoitusvaiheita.

Toisena vaikuttimena reaktiivisuuden tarkentamisen lisäksi on koiranomistajan kyky vastata koiran tarpeisiin. Reaktiivisista koirista saatetaan luopua koiran vinoksi katsotun olemuksen ja kotiin sopimattomien tapojen perusteella sekä siksi, kun tietynlainen ihminen odotti tilaavansa jotain muuta. Kehtaan väittää, että tärkeä koiran reaktiivisuutta ylläpitävä syy onkin liian vaikeiden tilanteiden toistaminen ilman konkreettisten taitojen harjoittelua. Taustasyinä voivat olla esimerkiksi elämäntyyli ja käytettävissä oleva aika, mutta myös riittävien tietojen, taitojen ja vastuullisuuden puuttuminen. Riittävyys asettuukin reaktiivisen koiran kanssa aivan uuteen tulkintakehykseen, jonka vuoksi omaan koiraan voidaan vaikkapa pettyä, sitä aletaan vihata tai siihen sitoudutaan ”elämäni koirana”. Ihmisten asennoitumisen vaihtelevuus kielii myös neuvottomuudesta, sillä reaktiivisuudella toimitetaan ennemmin pysyvien ongelmien sateenvarjon virkaa kuin korostettaisiin aktiivisen ja jatkuvan harjoittelun tärkeyttä.

Ilman helpoiksi suunniteltuja tilanteita reaktiivisuuden, ahdistumisen ja (epä)onnistuneen välttämisen eteenpäin vyöryvä tapahtumaketju saa muotonsa tilanteen sanelemin ehdoin. Sen myötä heikkona hetkenä voisi vaikka luottaa väittämään, ettei palkitsemiseen perustuva koulutus toimi ongelmanratkaisuun koirien kanssa, koska oikean elämän tilanteita ei voi muuttaa. Tällaisessa ajattelutavassa keskityttäisiin edelleen koiran harhauttamiseen. Ikään kuin koiran kouluttamisessa olisi kyse yhdestä reaktiosta yhteen ärsykkeeseen ja ratkaisu löytyisi punaisesta painikkeesta, jossa lukee selkosuomeksi: Älä paina tästä! Sen sijaan kouluttamisessa jokaisen palkkion tulisi sujuvoittaa ja yleistää jotain koiran taitoa. Koirat eivät muutu täysin mielemme mukaisiksi ilman omaa muutostamme, eikä maailmanmeno juuri palvele koirien mieltymyksiä. Siksi ne tarvitsevat omistajiltaan aikaa ja yhteistä harjoittelua, taitoja resursseiksi vaikeissa tilanteissa pärjäämiseen.

Koirista voi sanoa, että ne ovat valmiita ponnistelemaan oman hyvinvointinsa eteen, mutta ne tekevät sen ihmisen tarjoamien mahdollisuuksien rajoissa. Säännöllinen ja riittävä koiran tarpeisiin vastaaminen vaatii joka tapauksessa paljon aikaa, mutta reaktiivisuuden myötä siihen lisätään runsaasti suunnittelutyötä ja taitoharjoittelua. Tässä mielessä reaktiivinen koira on ainakin ikimuistoinen. Suunnitelmallinen taitoharjoittelu esimerkiksi vieraita kohdatessa tai ohitustilanteissa tulisi rakentaa selkeiden harjoitusvaiheiden varaan. Vaikeammassa tai yllättävässä tilanteessa hyödynnetään helpompia harjoitusvaiheita, jotka tarjoavat välitöntä ja toistettavaa palkitsevuutta koiramaisen mutta ihmisellekin sopivan käyttäytymisen välityksellä. Vastavuoroisesti helpommissa tilanteissa on luontevaa vaikeuttaa harjoitusta, jotta koiralle opetetuista taidoista kehittyisi lopulta elämäntaitoja eikä oppiminen pysähtyisi kesken. Elämäntaidot jatkavat kehittymistään oikean elämän tilanteissa ja vahvistuvat aiempaa sosiaalisemmin – tavoilla, jotka reaktiivisuus saattoi alkujaan peittää alleen.

Olen hyödyntänyt tässä tekstissä vapaalla kädellä seuraavia tutkimusartikkeleita:

Hart, C. J., & King, T. (2024). “It’s Okay He’s Friendly”: Understanding the Experience of Owning and Walking a Reactive Dog Using a Qualitative Online Survey. Anthrozoös, 37(2), 379–400. https://doi.org/10.1080/08927936.2023.2287314.

Stephens-Lewis, D., Johnson, A., Turley, N., Naydorf-Hannis, R., Scurlock-Evans, L., & Schenke, K. C. (2024). Understanding Canine ‘Reactivity’: Species-Specific Behaviour or Human Inconvenience? Journal of Applied Animal Welfare Science, 27(3), 546–560. https://doi.org/10.1080/10888705.2022.2147007.

© Jirka Vierimaa