Kirjoittanut Jirka Vierimaa
Käytännön työ koirien koulutuksen parissa on opettanut, että koiran sairastaminen ei pysäytä oppimista tai arjen elämää täysin. Yhteiselo ja koiran rauhallisesti käsitteleminen voivat kyllä hankaloitua. Samalla koiran kipeytyminen asettaa rajoja sille, millaiset käyttäytymiset muuttuvat tavoiksi ja vahvistuvat kuin itsellään. Siksi koiran kouluttaminen usein kannattaa aloittaa jo sairauden tai kivun hoitamisen rinnalla. Kouluttaessa koirasta tehdään olennaisia havaintoja, jotka voivat auttaa muiden ammattilaisten työtä koiran kanssa. Sama toimii myös toisin päin. Eläinlääkäri ja koirahieroja voivat kannustaa kouluttamaan koiralle rauhallisen käsittelyn tai sujuvamman arkielämän taitoja, mikä puolestaan helpottaa kipeän koiran hoitamista.
Esimerkiksi lyhyellä aikavälillä vaikeammin tunnistettava lihaskipu tai närästys tyypillisesti korostavat koiran yksilöllisiä piirteitä. Koiranomistajan on usein vaikeampi napata silmillään etenkin tällaista lievempää tai satunnaista oireilua, joka kuitenkin jättää jonkinlaisen jäljen koiran oppimiseen. Toisaalta arkisia havaintoja voi kertyä omasta koirasta niin runsaasti, ettei niille meinaa enää löytyä mittasuhteita ja sopivaa selitystä. Jos koiran oletetaan tavallisestikin olevan varautunut vieraita kohtaan, haukkuvainen milloin mistäkin syystä tai ulkoillessa intensiiviseen tuijotukseen jumittuva, näiden yksilölle ominaisten piirteiden korostumista ja yleistymistä tilanteesta toiseen on toisinaan vaikeaa edes havaita ja tunnistaa sairauden tai kipuilun oireiksi.
Koiraa tarvitsee hoitaa, käsitellä ja ohjata arkielämässä riippumatta siitä, kuinka hyvin tai huonosti se voi. Koiran oppiminen ei mene tauolle sairaudenkaan aikana. Lisäksi koirat altistuvat erilaisille oikean elämän tilanteille tarpeistaan ja kiinnostuksestaan huolimatta. Oppimisen kannalta olennaisin kysymys siis on, millainen käyttäytyminen yleistyy eli kopioituu paikasta ja tilanteesta toiseen sairastamisen aikana.
Ilman yleistämistä tervekään koira ei voi muodostaa tapoja tai kirjaimellisesti ymmärtää, miksi ohjaamme sitä tekemään jollain tietyllä tavalla. Vastavuoroisesti kipukäyttäytyminen voi näkyä esimerkiksi liikeratojen lyhentämisenä, siis aktiivisena toimintana ja selviytymiskeinona, joka osaltaan auttaa kipuilevaa koiraa välttämään kivun kokemista. Tässäkin on kyse oppimisesta ja sen yleistymisestä. Näin koira pystyy tilanteen samankaltaisena jatkuessa ymmärtämään omat vaikuttamiskeinonsa kivun välttämiseen ja (tahattomasti) piilottamaan kipua myös meidän silmiltämme. Yleistymisen mittapuulla opetetut taidot ja olosuhteiden pakottamat selviytymiskeinot eivät ole samanarvoisia. Siksi tarvitaan harkintaa, millaisiin opetettuihin taitoihin tulisi keskittyä selviytymisen noustessa kipeälle koiralle ensisijaiseksi.
Yleistäminen edellyttää aktiivista ja järjestelmällistä opettelua, jonka vastineeksi avautuu tarkkapiirtoisempi näköala oman koiran kouluttamiseen ja vointiin. Jos havaitsemme, että opetettujen taitojen yleistyminen muuttuu työlääksi, mutta koiran äkkipikainen reagointi esimerkiksi ympäristöön tai kosketukseen tuntuu yleistyvän yhtäkkiä kuin automaattisesti, alamme saada kiinni koiran voinnin ongelmakohdista. Siten kirkastamme käsitystämme koiran käyttäytymisen tarkoitusperistä, sillä vain vaivan väärti käyttäytyminen yleistyy ja muuttuu vaivattomammaksi toistaa. Myös silloin, kun sillä varmistetaan selviytyminen ja vaihtoehdot ovat käyneet vähiin.
Koiran takkuilevuus taitojen yleistämisessä tilanteesta toiseen ei suoraan tarkoita koiran olevan kipeä. Totuuden nimissä onkin lisättävä, että jopa yksinkertaisimpien harjoitusten yleistäminen vaatii meiltä ihmisiltä sitoutumista kouluttamiseen myös terveen koiran kanssa. Onnistuneita kokemuksia kerryttämällä tehdään rutiiniksi sellaista käyttäytymistä, joka ei ehkä juolahtanut ensimmäisenä koiran mieleen, mutta sitä harjoiteltiin yhdessä sujuvammaksi. Koiranpennun sosiaalistaminen lienee tästä se parhaiten tunnettu esimerkki. Sosiaalistamisen puutteet taas yleensä tekevät koiran sairastamisen tunnistamisesta vaikeampaa myöhemmässä elämässä.
Yleistäminen on kokonaan oma ulottuvuutensa koirien koulutuksessa. Se edustaa menetelmällistä siltaa ihmisen tavoitteiden ja koiran kykyjen välillä. Johdonmukaisuudella ja rutiineilla onkin häviävän vähäinen merkitys hyvän koiranpidon kannalta, ellei niillä tarkoiteta yleistämistä. Kun haluamme aidosti tutustua koiraan persoonallisena yksilönä sekä rakentaa elämään väistämättä kuuluvat vaikeudet ja sairaudet kestävää yhteistyötä, se onnistuu yleistämisen keinoin. Muuten käteen jäisi vain sattumanvarainen reagointi.
© Jirka Vierimaa
