Kirjoittanut Jirka Vierimaa

Käyttäytymisanalyysi on käyttäytymisen tiede ja eräs niistä monista tieteenaloista, jotka tutkivat eläimiä. Oppimiseen käyttäytymismuutosten tunnusmerkkinä keskittyminen erottaa sen muista tieteistä. Nykyisellään käyttäytymisanalyysia hyödynnetään myös eläinten käyttäytymisen yhdistämiseksi niiden hyvinvointiin.

Vielä tarkemmin sanottuna, kaikki käyttäytymisen muuttuminen ei ole merkki oppimisesta. Muutokset eläimen terveydessä, rasituksessa, motivaatioissa, ikävaiheissa tai ympäristön suomissa toimintamahdollisuuksissa vaikuttavat siihen, millaista käyttäytymistä ylipäätään saamme havainnoitavaksi. Tarvitaan useita havaintoja, joiden avulla saamme napattua kiinni tietynlaisen käyttäytymisen muokkautumisesta jonkinlaiseen suuntaan, ikään kuin eläin kykenisi juuri tietynlaisen käyttäytymisen avulla vastustamaan muuttuvan ympäristön vaikutusta. Siinä piilee olennainen ero oppimisen ja pelkän reagoinnin välillä. Taidot vaativat kattavan vahvistehistorian, eivätkä ne ole reaktioita. Taitoja tulee ensin omaksua, sitten harjoittaa vahvemmiksi ja lopulta kyetä suorittamaan sujuvasti.

Klassista vai operanttia – eli kysymmekö ylipäätään vääriä kysymyksiä?

Koirien kouluttamisessa on jo pitkään jaoteltu kaksi assosiatiivisen oppimisen tapaa. Ensimmäinen niistä on klassinen ehdollistuminen, jota nykyisin kutsutaan respondentiksi ehdollistumiseksi eli oppimiseksi, joka ”tahattomasti” muuttaa respondenttia käyttäytymistä, kuten fysiologisia reaktioita tai orientaatiota johonkin. Respondentti oppimistapahtuma perustuu ympäristöstä tehtyihin havaintoihin ja niiden seurauksena laukeaviin reaktioihin, jolloin tällaiseen käyttäytymiseen vaikuttavat sitä edeltäneet tekijät.

Toinen assosiatiivisen oppimisen tapa on operantti eli toiminnallinen ehdollistuminen, jossa aktiivinen käyttäytyminen muuttuu sen avulla aikaansaatujen seurausten avulla. Sillä siis pyritään vaikuttamaan ympäristöön. Oppimistapahtuma perustuu siten käyttäytymisen jälkeisiin tekijöihin ja niiden vaikutuksiin.

Näitä kahta assosiatiivisen oppimisen tapaa saatetaan pitää peräkkäin toistensa päälle rakentuvina, mikä ei ole totta. Palaan tekstissä vielä myöhemmin siihen, millaisia päänvaivoja sellaisesta näkökulmasta tuppaa aiheutumaan.

Käytetään yksinkertaisena esimerkkinä koiralle opetettua istumista. Sanon koiralle aiemmin opetetun vihjesanan ”istu”, jolloin se tietää saavansa tutun ruokapalkkion istahtamalla. Merkkaan istahtamisen hetken täsmällisesti palkkiomerkillä, jota seuraa ruokapalkkion kaivaminen taskusta ja antaminen koiralle. Merkkaan palkkiomerkillä toiminnan ja palkitsen siihen asentoon, missä halusin koiran juuri silloin olevan ja pysyvän.

Esimerkissä vihjesana ”istu” ei ole käyttäytymistä edeltävä ärsyke, joka laukaisee istumisen. Se on aiempien kokemusten myötä opittu erotteluvaikute, jonka avulla koiralle viestitään, milloin istahtamisella voi saada ruokapalkkion. Vihjesanojen oppiminen viittaa sen vuoksi ennemmin operanttiin kuin klassiseen eli respondenttiin ehdollistumiseen. Ruokapalkkion antaminen ei myöskään ole vain palkitsemista, vaan operanttia vahvistusta, jonka avulla on kerrytetty istahtamisen vahvistehistoriaa ja onnistuneesti lisätty istahtamisen esiintyvyyttä aktiivisena käyttäytymisenä. Siten minulle on avautunut mahdollisuus opettaa koiralle hieman suomea ja koiralle taas mahdollisuus saada ruokavahviste tietyllä hetkellä tietyn käyttäytymisen avulla. Jos olisin palkinnut koiraa ahkerasti herkuilla, enkä olisi saanut lisää istumista, olisin vahvistanut enintään kädestä syömistä.

Palkkiomerkki eli ehdollistunut vahviste, kuten vaikkapa kielellä tehty naksautus, esiintyy esimerkkini koiran havaintomaailmassa istumisen seurauksena, pariutuen istumista lisäävän ruokavahvisteen kanssa. Erottelen istahtamisen istumisesta tarkoituksella ja sen vuoksi, että ensimmäinen niistä on liikesarja tai asennonvaihto ja jälkimmäinen puolestaan staattinen asento. Jos vihjesana ”istu” olisi yksinomaan klassiseen ehdollistumiseen liitettävä (istumis)käyttäytymistä reagointina laukaiseva tekijä, koira ei pystyisi etenemään istahtamisesta istumiseen. Asennonvaihto ei siis johtaisi istumassa pysymiseen. Mutta koska vihjesana ”istu” on aiempien kokemusten myötävaikutuksella opittu erotteluvaikutteeksi, pystyn luontevasti jatkamaan istahtamisen harjoittelusta esimerkiksi nopeampaan istahtamiseen, pidempikestoiseen istumiseen tai useamman istumisen sarjoihin.

Klassista/respondenttia ehdollistumista ei silti suljeta tästä kuviosta pois. Palkkiomerkin merkitys on muodostunut sen avulla ja pariutunut annettujen herkkujen kanssa. Tunnusmerkkinä siitä olisi koiran suupielten lipaisu ja orientoituminen tarkemmin minua kohti välittömästi palkkiomerkin seurauksena. Respondentti ehdollistuminen auttaa siten orientoitumaan ja sen avulla luodaan odotuksia siitä, mitä toimintamahdollisuuksia ympäristö tarjoaa. Erotteluvaikutteen ”istu” välitön seuraus on myös respondenttia, jos näemme esimerkiksi tiivistyvää orientoitumista meitä kohti ja suupielten lipaisun istahtamisen alkaessa vihjesanan jälkeen. Orientaatio on tällöin vielä hetkellistä ja jatkuakseen se vaatii historian operantista vahvistuksesta.

Siinä, missä ehdollistumisesta kerrotaan englanniksi vain yhdellä conditioning-sanalla, suomessa se jakautuu kahtia näkökulman perusteella. Minä yritän ehdollistaa, jotta jokin ehdollistuisi koiralle. Tämä tosin kuulostaa niin ohjelmoidulta, vaikka se kovin ehdollista onkin, että on helpompi puhua oppimisesta tai opettamisesta, jossa toinen opettaa toiselle jotain ja oppii siinä samalla itsekin jotain. Joka tapauksessa se, että palkitsen koiraa, ei vielä tarkoita palkitun käyttäytymisen vahvistuvan nimeksikään.

No entä sitten – minkä tässä edes pitäisi kiinnostaa?

Oppimisen teorian ymmärtäminen käytäntöön ja käyttöön tarkoitettuna käyttöteoriana helpottaa koirien kanssa harjoittelua huimasti. Teoriasta puhuvan on tosin kannettava se todistustaakka, joka teorian jahkaamisesta toisille aiheutuu. On kyettävä vastaamaan siihen, ketä tällainen tieto hyödyttää ja onko sillä jotain tekemistä koirien paremman hyvinvoinnin kannalta.

Mainitsen tässä vastaesimerkkien avulla muutaman kompastuksen kohdan, joka aiheutuu respondentin ja operantin ymmärtämisessä toisiaan seuraaviksi tai toistensa päälle rakentuviksi vaiheiksi niiden yhtäaikaisuuden sijaan.

1. Respondentti muuttuu kyllä operantiksi. Hyvät odotukset eivät kuitenkaan rakenna taitoja. Kun paritan palkkiomerkin koiran lempiherkun kanssa, saan aikaan nopean orientoitumisen itseäni kohti palkkiomerkin avulla. Lisätessäni välimatkaa itseni ja koiran välille, saan palkkiomerkin avulla koiran myös lähestymään itseäni hyvin suoraviivaisesti. Tästä voitaisiin päätellä, että aiemmin opittu ensireaktio kehittyy luoksetuloksi, eli hetkellinen käyttäytymisvaste muuttuu kuin itsellään taidoksi. Mutta jos alan käyttää palkkiomerkkiä luoksetulokutsuna erilaisissa ympäristöissä ja suuremmilla välimatkoilla, huomaan ennen pitkää koiran alkavan puntaroida valintaansa tulla luokse. En saakaan koiraa enää palkkiomerkin avulla luokseni, vaikka sen korvat kääntyvät minua kohti ja se vilkaisee minua pikaisesti. Orientaatio näkyy, mutta lähestyminen ei, koska taitoa ei vahvistettu.
2. Ensin opetetaan naksutin ja sitten vasta taito. Voisi kuvitella, että respondentin ja operantin ehdollistamisen ajatteleminen peräkkäisinä oppimisprosesseina helpottaisi kouluttamista. En ole ollut valokuvauskurssilla, mutta olisi hassua, jos sellaisella opeteltaisiin käyttelemään kameran laukaisinta etsimeen katsomatta. Kuva jäisi kohdentamatta, rajaamatta ja tarkentamatta. Naksuttimen, palkkiomerkin tai ehdollistuneen vahvisteen käyttäminen kuuluu operanttiin (eli aktiivisen käyttäytymisen) vahvistukseen, minkä vuoksi meidän tulee kohdentaa sen käyttö kohdekäyttäytymiseen. Katsomme käyttäytymistä, josta haluamme hyvällä palkkiomerkin ajoituksella napata selkeästi rajatun ja mahdollisimman tarkan kuvan koiran muistiin. Palkkiomerkin opettaminen ei vaadi montaakaan toistoa, joten uuden taidon harjoittelussa se voidaan opettaa ja erotella muista touhuistamme heti, kun haluttua kohdekäyttäytymistä alkaa näkyä.
3. Lopullinen vihjesana mukana alusta alkaen. Lyhyen teknisesti ja professorinkielisesti sanottuna erheetön tai ohjelmoitu oppiminen, jossa suorituksia ei arvota yrityksen ja erehdyksen välillä, on erotteluvaikutteiden seuraantojen opettamista. Ymmärrettävämmin muotoiltuna tällä tarkoitetaan, että harjoiteltavalle taidolle opetetaan työvihje, jonka avulla taidon esiasteet saadaan aikaan ja joka voidaan häivyttää sekä muuttaa varsinaiseksi vihjesanaksi tai muuksi erotteluvaikutteeksi. Esimerkiksi istumisen voi opettaa alkuun käsieleen avulla, jota häivytetään pienemmäksi ja lopulta sitä alkaa edeltää vihjesana. Kun vihjesanan jälkeen ei enää tarvita käsielettä istumisen varmistamiseksi, sana ”istu” merkkaa koiralle hetken, jolloin istumisesta seuraa vahviste. Jos opettaisin vihjesanaa ”istu” koiralle, jolla ei ole vielä aavistustakaan tehtävästä, nimeäisin vihjesanalla hyvin monenlaisia käyttäytymisiä ja jokaisen niistä vielä melko heikosti. Etenkin pitkään harjoiteltavien käyttäytymisketjujen kohdalla väliaikaiset työvihjeet ovat korvaamattomia.
4. Passiivinen ja altistettu oppii toivotuille tavoille. Sosiaalistaminen ja hoitotilanteet ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten ihmisympäristöjen vaatimukset eivät kovinkaan usein vastaa koiran taitotasoa. Se, että koira on nähnyt elämää, tarjoaa automaattisesti vain pienet eväät siinä pärjäämiseen. Olemme hyvin tottuneita odottamaan koirilta yleisesti neutraalia suhtautumista ja havahdumme niiden tilannekohtaiseen oppimiseen, etenkin havaitsemalla hallitsemattoman aktiivista käyttäytymistä. Silloin moni osaakin ansiokkaasti tarkentaa, mikä on ei-toivottua, mistä se on alkanut, milloin sitä näkyy ja mitä koira sillä tavoittelee. Varsinaisena syynä olevat ympäristön tarjoamat koirantahtiset toimintamahdollisuudet jäävät silti helposti huomaamatta. Kolmen edellisen kohdan aiheuttamat kompastumiset koiran koulutuksessa johtavatkin usein tähän.
5. Runsaasti palkitseminen ilman kohdekäyttäytymistä. Ohitusongelmat ovat koirien kanssa hyvin arkisia etenkin kaupunkiympäristöissä, joissa yllättäviä tilanteita ja vastaantulijoiden variaatioita on paljon. Yleisohje siitä, että heitetään herkkuja maasta syötäväksi, voi helpottaa vähän, mutta etsimisen taidon opettaminen helpottaisi enemmän. Jos kohdistamme huomion esimerkiksi ohikulkijalle räyhäämisen estämiseen syömisen avulla, koira ei välttämättä opi yhtään paremmaksi ohittelijaksi – ja vastaantulijan merkitys erotteluvaikutteena räyhäämiselle pääsee vahvistumaan. Samoin opimme itse vain yhden hetkellisen selviytymiskeinon hankalia tilanteita varten, mutta emme saa vahvistettua sellaisia koiran taitoja, jotka helpottaisivat tilanteita. Tähän paras lääke on vahvoiksi tai todella vahvoiksi opetettujen taitojen säännöllinen ja suunnitelmallinen harjoittelu. Silloin huomio kiinnitetään konkreettisesti käyttäytymiseen, jota halutaan lisää, pidempään, ennakoitavasti ja niin sujuvasti kuin mahdollista.

Mutta eihän upeakaan suoritus lisää hyvinvointia!

Sitä sopii miettiä, onko lopulta mitään tolkkua vahvistaa koiran suorituksia niin vahvoiksi, että niillä lopulta pärjää elämän erilaisissa käänteissä. Upeakaan suoritus kun ei itsessään mittaa, ilmennä tai suoraan edistä koiran hyvinvointia. Muutenhan voitaisiin väittää, että työtä tekevän tai harrastuslajeissa menestyvän yksilön hyvinvointi olisi maksimoitu lähes äärimmilleen. Hieman arkisemmin voisi lisätä, ettei ontuvan koiran vointia paranneta pitkällä hölkkälenkillä, koska elämän haluttaisiin jatkuvan vielä lenkin jälkeenkin. Jättämällä tällaiset hyvinvoinnin sivuuttavat esimerkit toissijaisiksi voimmekin todeta, että vain käyttäytymisellään koira voi itse pyrkiä edistämään hyvinvointiaan ja vain käyttäytymällä se voi tavoitella tyytyväisyyttä. Sairaudet, kiputilat, ravinto, perinnölliset tekijät, kotiolot ja muut elinympäristöt rajaavat osaltaan hyvinvoinnin mahdollisuuksia.

Operantin eli aktiivisen käyttäytymisen suora havainnointi kuuluu osaksi koiran hyvinvoinnin arviointia. Se on ihmisen laajoista vaikutusmahdollisuuksista huolimatta ainoa asia, jonka voimme aika varmasti sanoa olevan koiran omaa. Tosin huomio ja tulkinta käyttäytymisestä kohdistuvat hyvinvoinnin arvioinnissa koiran kokemukseen. Silloin kun operanttia käyttäytymistä katsotaan, arvioidaan, mitataan ja tulkitaan koiran oppimisen näkökulmasta, etsitään käyttäytymisen tarkoitusperiä ja sitä, mitä koira toimillaan tavoittelee jossain tilanteessa. Kokemuksen ja käyttäytymisen sekä käyttäytymisen ja sen tarkoituksen eroa selvitetään molempia operantin käyttäytymisen havainnoinnin, mittaamisen ja tulkitsemisen keinoin. Tämän ymmärryksen puuttuminen on ollut ehkä olennaisin este siihen, etteivät eläinalojen erilaiset ammattikunnat ole kyenneet rakentamaan laajamittaista yhteistyötä.

Kun nykyistä tilannetta katsotaan koiranomistajien näkökulmasta, erilaisia resursseja koiran hyvinvointiin ja hyvään yhteiseen elämään saatetaan käyttää runsaasti, mutta ilman ohjeiden, ihanteiden ja harjoitusten linjautumista kunkin tavoitteisiin. Eri ammattikuntien selvärajaista osaamista tarvitaan kipeästi, mutta koiranomistajien harteille ei tulisi laskea taakkaa niiden välisen yhteisymmärryksen tekemisestä. Mehän emme varsinaisesti ole keskenämme eri mieltä, vaan ensisijaisesti erillään toisistamme.

© Jirka Vierimaa